Itäsuomalaisella kulttuurialueella perheet olivat keskimäärin suurempia kuin Länsi-Suomessa. Samassa kotitaloudessa saattoi asua useita veljeksiä puolisoineen ja lapsineen. Vasta vanhan isännän kuoltua talo siirtyi uudelle isännälle. Tässä vaiheessa veljekset joko jatkoivat yhdessä asumistaan tai perustivat omat kotitaloutensa. Perheessä isänpuolen sukulaisuudella oli suuri merkitys, ja siksi naisten asema perheessä oli heikko. Naiset avioituivat nuorina miehensä kotitaloon synnyttämään lapsia ja tekemään työtä.
Palvelusväkeä itäsuomalaisissa perheissä oli vähän, koska suuressa perheessä oli työvoimaa omasta takaa. Sen sijaan tyypillistä oli se, että talossa asui suvun lisäksi tilatonta väestöä perheineen. Lisätyövoimaa kaskeamiseen voitiin hankkia perustamalla kaskiyhtiö. 1700-luvun lopulla kotitalouksien koot alkoivat pienentyä, kun yhä useampi tilaton siirtyi asumaan omaan kotitalouteensa.
Itä-Suomessa oli tyypillistä, että veljesten perheet asuivat samassa taloudessa.
×
Kaskiviljelyalueella talot sijaitsivat useimmiten hajallaan peltokappaleidensa luona mäkien rinteissä. Tyypillisin pihatyyppi oli avopiha, jossa rakennusten sijaintia määrittivät maasto ja käytännöllisyys. Rakennuksia pihapiiriin kuului muutamasta aina kahteenkymmeneen asti. Pihapiirin aidat ohjasivat karjan kulkua ja oleskelua. Asuinrakennus sijaitsi muita rakennuksia ylempänä, ja navetta rakennettiin lähelle kaivoa. Muita pihapiirin tärkeitä rakennuksia olivat talli, varasto- ja nukkuma-aitat, riihi, sauna, rehusuojat sekä vajat puiden ja ajokalujen säilyttämiseen. Pikkuaittoja oli usein suuri määrä, koska perheen aikuisille jäsenille ja veljesten perheille rakennettiin omat nukkuma-aittansa kesäkaudeksi.
Piha muodostui hajallaan maaston mukaisesti sijaitsevista rakennuksista. Pihaa voitiin kuitenkin rajata aidalla.
×
Kaskiviljelyalueellakin osa viljelystä tapahtui talon lähellä sijainneissa pelloissa. Peltoalat olivat selvästi pienempiä kuin peltoviljelyalueella, ja kunkin talon pellot olivat omissa aitauksissaan. Kaskiviljelyalueella käytössä olivat sekä kaksivuoroviljely että kolmivuoroviljely. Itä-Suomessa pellot oli tapana kylvää harvempaan kuin Länsi-Suomessa – hehtaarille kylvettiin siementä hieman yli puolet länsisuomalaiseen kylvöön verrattuna. Harvasta kylvöstä huolimatta sato hehtaaria kohti saattoi olla lähellä Länsi-Suomen hehtaarisatoa ravinteiden paremman riittävyyden vuoksi.
Pellon kyntämiseen käytettiin hevosen vetämää hankoauraa.
×
Peltoa viljeltiin erilaisilla vuoroviljelymenetelmillä:
Yksivuoroviljely. Pellossa viljellään samaa viljelykasvia vuodesta toiseen ilman kesantoa. Yksivuoroviljelyn ylläpitäminen vaati voimakasta lannoitusta. Sitä käytettiin lähinnä pienissä pihapelloissa ja pohjoissuomalaisessa ohran viljelyssä.
Eteläsuomalainen kaksivuoroviljely. Vuoroviljelyn pääkierto muodostuu rukiin viljelyn ja kesannon vuorottelusta. Puolet pellosta oli viljelyssä ja puolet kesannolla. Lisänä tähän kiertoon kuului erilaisia sivukiertoja, joissa kasvatettiin esimerkiksi ohraa, juurikasveja, hernettä tai pellavaa.
Pohjoissuomalainen kaksivuoroviljely. Tässäkin kaksivuoroviljelyn muodossa puolet pellosta oli viljelyssä ja puolet kesannolla. Kierrossa oli oikeastaan neljä vaihetta: kesanto – ruis – kesanto – ohra. Näin samaa viljalajia viljeltiin samassa peltolohkossa joka neljäs vuosi.
Kolmivuoroviljely. Kolmivuoroviljelyssä vuorottelivat kesanto, syysvilja (ruis) ja kevätvilja (ohra). Tässä menetelmässä pelto oli tehokkaammassa käytössä, koska vain kolmasosa pellosta oli kesannolla. Lannoituksen piti kuitenkin olla kaksivuoroviljelyä parempi, kun pelto lannoitettiin kerralla kahta viljalajia ja satoa varten.
×
Aita oli merkittävä elementti 1700-luvun maisemassa. Kaskiviljelyalueella aidattiin sekä kasket että kylien tai talojen läheisyydessä sijainneet pellot ja laitumet. Aitaukset saattoivat kuulua yhdelle talolle tai niissä saattoi olla useampia osakkaita. Aitoja tehtiin sekä petojen että karjan varalta. Kun kaski oli viljelyssä, aita piti eläimet ulkopuolella. Kasken jäätyä pois viljelystä se voitiin muuttaa laitumeksi, jolloin sama aita sulki karjan sisäpuolelle.
Aitaamisvelvollisuus oli kirjattu lakiin. Jokaisella oli velvollisuus suojata viljelyksensä. Aitausvelvollisuuden laiminlyönnistä seurasi sakkoja ja myös korvausvelvollisuus, jos huonojen aitojen vuoksi syntyi vahinkoa. Aitaukset tuli pitää suljettuina kunnes sato oli niistä korjattu.
Kaskialueella karjaa oli väestön määrään suhteutettuna vähiten Suomessa. Erityisesti nautakarjan ja lampaiden määrä oli muuta maata pienempi. Vähäiseen karjan määrään vaikutti osittain pienistä peltoaloista johtuva vähäinen lannan tarve. Todennäköisesti merkittävämpi syy oli kuitenkin rehun hankinnan vaikeudet. Heinän korjaaminen kaskiahoilta oli kivikkoisen maaston vuoksi hankalaa. Siksi niitä käytettiin enemmän laitumina. Talven yli voitiin pitää vain vähän karjaa, mutta kesäaikaan karjan tuotto oli hyvien laitumien ansiosta runsas. Itä-Suomen lammaskannan pienuutta on selitetty lampaiden riskillä joutua petoeläinten uhreiksi.
Paimenen tärkein tehtävä oli karkottaa karjaa uhkaavat pedot.
×
Viljasatojen jälkeen kaski jätettiin heinää kasvavaksi ahoksi, ja aikanaan siihen kasvoi uudelleen metsä. Koska kaskialueella oli vähän niittyjä, ahot olivat tärkeitä karjan ruokinnan kannalta. Aholta voitiin koota heinää talvirehuksi. Usein ahot olivat kuitenkin niin kivikkoisia, että ne jätettiin mieluummin karjan kesälaitumeksi. Kaskialueelle olikin tyypillistä, että alueen vähäinen karja tuotti kesällä hyvin maitoa hyvän kesäruokinnan ansiosta, mutta talvella kärsittiin rehun niukkuudesta.
Kaskiaholla laidunnettiin yleensä karjaa, sillä heinän korjaaminen kivikkoisesta maastosta oli vaikeaa.
×
Yleinen kaskiviljan varastointitapa oli aumaaminen. Auma oli viljalyhteistä koottu, pyöreä, ylöspäin levenevä ja huippuunsa kapeneva varastokeko, jossa päällimmäisenä oli hattulyhde. Aumoja jouduttiin tekemään kaskimaille, koska kasket sijaitsivat usein kaukana talosta, eikä viljaa pystytty tuomaan heti puitavaksi. Vilja kuljetettiin vasta talvella rekikelillä. Aumassa syntyi paljon varastotappioita esimerkiksi hiirien, lintujen ja vesivahinkojen myötä. Viljaa saatettiin kuitenkin varastoida aumassa jopa toista vuotta. Ylivuotisista aumoista muodostui eräänlainen rikkauden tunnusmerkki, sillä huippusatoja saaneilta ”huuhtakuninkailta” viljaa jäi ylivuotisiin aumoihin.
Kaukana talosta sijainneiden kaskien sato varastoitiin aumoihin.
×
Huuhtakaski kaadettiin mieluiten ennen kaskeamattomaan kuusivaltaiseen metsään. Vanhan kuhmolaisen kaskenpolttajan sanoin kuusi ”palaa parhaiten ja siitä tulee paljon kyventä ja kyven on huuhdan lantaa”. Kaatamisen jälkeen huuhdan annettiin kuivua vuosi tai kaksi, jonka jälkeen se poltettiin ja kylvettiin. Yleensä huuhdasta saatiin yksi sato. 1700-luvulla yleistyi tapa polttaa huuhta ensimmäisen sadon jälkeen uudelleen, ja ottaa siitä vielä toinen sato toisen polton jälkeen. Huuhdan erityispiirre oli se, että siinä menestyi vain erityinen korpiruis. Korpiruis oli erittäin satoisa, sillä yhdestä jyvästä kasvoi useita korsia. Huuhtakaski antoi onnistuessaan mahdollisuuden todella suuriin satoihin. Toisaalta se saattoi myös epäonnistua täysin, jos kesän säät eivät olleet suotuisat. Sateinen kesä lykkäsi huuhdan polton liian myöhäiseksi tai esti polton kokonaan. Pitkät poudatkin olivat tuhoisia, sillä siemen ei itänyt kuivassa poltetussa maassa.
Huuhta tehtiin kuusivaltaiseen havumetsään, jonka järeimmät puut kuivattiin pystyyn jo useita vuosia ennen kasken kaatoa.
×
Suurten kaskien kaatamiseen ja viljelemiseen voitiin perustaa kaskiyhtiöitä. Yhtiökaski oli useamman talon yhteinen kaski joko yhteisellä tai jonkin osakkaan maalla. Yhtiöitä muodostettaessa sukulaiset olivat tärkeitä, mutta yleisiä olivat myös suvun ulkopuoliset yhtiömiehet.
Aina yhtiöt eivät olleet talojen isäntien välisiä, vaan lisätyövoiman saamiseksi yhtiömiehiksi voitiin ottaa myös tilattomia, jotka eivät omistaneet maata. Työnsä palkaksi yhtiömies sai sopimuksen mukaisen osuuden kasken tuotosta. Näin saatiin työvoimaa paljon väkeä vaatineeseen kasken kaatamiseen ja polttamiseen, mutta ei tarvinnut maksaa palkkaa kuten vuosipalkollisille.
Kaskenpoltto vaati paljon työvoimaa.
×
Tavallinen kaski tehtiin lehtimetsään tai lehtipuuvaltaiseen sekametsään. Parhaana kaskimetsänä pidettiin 15-30-vuotiasta metsää, jossa kasvoi koivua ja leppää. Kaski kaadettiin puiden ollessa lehdessä, mieluiten syyskesällä. Kaski jätettiin kuivumaan seuraavaan vuoteen, jolloin se poltettiin ja kylvettiin. Yleisimmin kaskeen kylvettiin ruista. Ruista varten kaski poltettiin kesä- tai heinäkuussa. Kaskesta saatiin yksi ruissato, jonka jälkeen siihen kylvettiin tavallisesti kauraa. Kaurasatoja kaskesta otettiin yleensä yksi tai kaksi ennen kasken jättämistä ahoksi. Enemmän kuin neljän sadon ottaminen kaskesta oli harvinaista, sillä satoisuus laski nopeasti.
Tavallinen kaski voitiin tehdä samaan paikkaan noin 20–40 vuoden kuluttua. Kyse oli siis kiertoviljelystä, johon kuului raivauskausi, viljelykausi ja metsän kasvukausi.
Tavanomainen kaski tehtiin lehtimetsään, jonka annettiin kaadon jälkeen kuivua vuoden ajan ennen polttoa..
×