Viikin maatalousmuseosta pelastettu, konservoitu ja digitoitu lasinegatiivi. Kuvassa oikealla knallipäinen Gösta Grotenfelt. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Viikin homeinen kokoelma haltuun-Tarina Viikin kokoelmasta III

Aiemmissa kirjoituksissa on jo kerrottu, mitä tapahtui tammikuussa 2016. Kun Viikin maatalousmuseorakennuksessa olevan kokoelman pelastusprojekti saatiin käyntiin, jouduttiin suurten kysymysten äärelle. Mikä osa kokoelmasta kannattaisi ja voitaisiin pelastaa?

Kokonaisuutena Viikin kokoelman historia tunnettiin melko hyvin. Kokoelman keruun aloitti legendaarinen Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston johtaja Gösta Grotenfelt, joka 1890-luvulla perusti Mustialaan ensin ”maatalouskansatieteellisen esinekokoelman” ja sittemmin maatalousmuseon, jonka esineitä käytettiin opetuskokoelmana. Vaikka Grotenfelt siirtyi 1901 Helsingin yliopistoon maanviljelysopin professoriksi, jatkoi hän myös työtään Mustialan maatalousmuseon johtajana. Hän alkoi kuitenkin kerryttää lisäksi uutta kokoelmaa Tikkurilan Jokiniemeen, koska – kuten museoista niin usein! – Mustialasta loppui tila. Lisäksi opiskelijoiden kuljettaminen Tammelaan saakka esineitä katsomaan oli siihen aikaan melko työlästä.

Gösta Grotenfelt oli keräystyössään intohimoinen ja hän käytti siihen paljon aikaa ja vaivaa sekä usein omia rahojaan. Hän oli monella tapaa aikaansa edellä ja halusi paitsi kerätä jo käytöstä poistuneita esinetyyppejä myös yhä käytössä olevia esinemuotoja – siis eräänlaista nykydokumentointia. Grotenfelt perusti kokoelman yhteyteen valokuva-arkiston, jota kartutti ahkerasti kuvaamalla sekä lahjoituksia ja kuvavaihtoja pyytäen. Hän lahjoitti avokätisesti kuvia muihinkin museoihin. Grotenfelt myös teki kiertäviä tai vaihtuvia maataloushistoriallisia näyttelyosastoja eri puolella Suomea pidettyihin maatalous- ja meijerinäyttelyihin, sekä haki vaikutteita Keski-Euroopan museoista.

Viikin maatalousmuseosta pelastettu, konservoitu ja digitoitu lasinegatiivi.
Kuvassa historiallisen maataloustyöasenäyttelyn maitotalousvälineistö -osastoa Kuopion maatalousnäyttelystä 1906.
Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Viikkiin maatalousmuseorakennus valmistui vasta paljon Gösta Grotenfeltin kuoleman jälkeen, vuonna 1938. Sinne siirrettiin esineet ja kuvat Tikkurilasta, mutta myös osa Mustialaan jääneestä kokoelmasta. Museo oli maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan alaisuudessa ja sillä ehti ajan saatossa olla useita hoitajia, jotka tietenkin osaltaan kartuttivat kokoelmia täydentävillä ja uudemmilla esineillä. Kokoelman sydämen muodostivat kuitenkin Grotenfeltin keruutoiminnan tulokset.

Mutta palataan vuoteen 2016. Kaikki edellä mainittu siis tiedettiin, mutta yksittäisistä esineistä tai kuvista Yliopistomuseolla oli melko vähän tietoja. Suurin osa esineistä oli kyllä aikanaan luetteloitu paperikortistoon ja pääkirjoihin, mutta kokoelman siirtyessä Yliopistomuseolle 2012 ei siihen ollut resursseja kokonaisvaltaisesti perehtyä. Vain muutama sata esinettä – käytännössä kaksikerroksisen näyttelyn yläkerta – ehdittiin inventoida. Näyttelyn lisäksi rakennukseen kuului toimistoarkisto ja neljä hyvin täyttä varastohuonetta. Homekriisin iskiessä emme tarkkaan tienneet edes kuinka monta esinettä rakennuksessa oli, saati sitten mitkä niistä tulisi yrittää pelastaa. Kokoelma oli ja on ainutlaatuinen ja valtakunnallisesti tärkeä. Jokaista esinettä emme kuitenkaan voisi – eikä edes kannattaisi – yrittää pelastaa.

Yksi neljästä täpötäydestä varastohuoneesta. Gösta Grotenfelt oli erityisen kiinnostunut maitotaloudesta ja hevosvaljaiden koristelusta, mikä näkyi myös kokoelmissa. mm. länkiä oli kymmenittäin.
Kuva: Jenni Luonuankoski, Helsingin yliopistomuseo.

Kun kuudesta museoammattilaisesta koostuva pelastustiimi keväällä saatiin palkattua, ryhdyimme tositoimiin kokoelman haltuun ottamiseksi. Pääkirjat ja kortistot skannattiin ja kaikki museorakennuksessa olevat esineet valokuvattiin yksitellen. Näitä kuvia ja tietoja aloin sitten käydä läpi. Koetimme tehdä myös hieman arkistotutkimusta ja perehtyä muidenkin museoiden vastaavantyyppisiin kokoelmiin. Tärkeää oli sekä saada kokoelmasta kokonaiskuva että tehdä päätöksiä yksittäisistä esineistä. Tämä mielessä kävin kuvia ja tietoja läpi uudestaan ja uudestaan ja laadin tiimille listoja poistettavista ja säilytettävistä esineistä. Osa päätöksistä oli onneksi helppoja: esineillä oli hyvät kontekstitiedot ja ne olivat (olosuhteisiin nähden) hyvässä kunnossa tai päinvastoin huonokuntoisia, hyvin yleisiä ja ”mykkiä”. Mutta monen esineen kohdalla päätökset olivat vaikeita.

Esinevalintoja täytyi paljon pohtia. Tiesittekö muuten, että sana pohtia tulee pohtimesta, jolla aikanaan viljaa puidessa suoritettiin loppupuhdistus eli eroteltiin jyvät akanoista. Kuvassa Viikin maatalousmuseosta pelastettu ja puhdistettu pohdin.
Kuva: Pelastustiimi, Helsingin yliopistomuseo.

Kävi ilmi että esineitä oli yhteensä noin 2500, ja päätöksiä luonnollisesti yhtä monta. Usein illat poistolistojen parissa venyivät pitkiksi. Kuten eräs Maatalousmuseon seinältäkin löytyvä sananlasku sanoo, Yöllä päivät jatketaan, petäjällä pellon vilja. Onneksi kuitenkin projekti oli palkitseva ja muutkin siinä mukana olevat ihmiset niin täysillä mukana, että se tuntui vaivan arvoiselta. Projektissa oli alusta lähtien hyvä henki, jota pyrin omalta osaltani pitämään yllä. Loistavan tiimin kanssa se ei ollut vaikeaa!

Projektityöntekijät Maria Tukia ja Anders Manns tutkivat poistolistoja. Paperisiin listoihin päädyttiin, koska tietokoneen käyttö likaisissa ja ahtaissa tiloissa olisi ollut hankalaa.
Kuva: Jenni Luonuankoski, Helsingin yliopistomuseo.

Poistopohdinnat eivät toki olleet ainut asia, joka meitä projektissa mukana olleita työllisti. Piti pitää huolta työturvallisuudesta, pitää yhteyttä eri yhteistyötahoihin ja tehdä lukemattomia muitakin valintoja ja päätöksiä. Kaikenlaista yllättävää tuli eteen myös käytännön työssä, näistä hieman enemmän loppukuun blogipostauksessa. Joskus hankaluuksia aiheutti myös etäisyys, sillä pelastustiimi työskenteli Viikissä ja Yliopistomuseon toimisto on Helsingin keskustassa. Yhteyttä pidimme kuitenkin tiiviisti sähköpostitse, puhelimitse ja yhteisellä verkkolevyllä olevan projektipäiväkirjan avulla. Vähintään kerran viikossa kävin paikan päällä Viikissä.

Taidolla työ tehdään eikä suurella voimalla. Projektityöntekijät Anders Manns, Jenni Luonuankoski ja Maria Tukia iloitsevat irrotettuaan suuren lankkusahan turvallisesti rekvisiittana olleesta tukkitelineestä.
Kuva: Helena Hämäläinen, Helsingin yliopistomuseo.

Vihdoin loppukesästä koitti myös se riemun päivä kun saimme alkaa nauttia työmme tuloksista ja nähdä esineitä puhdistettuina. Niin kauan olin nähnyt ne – niin kuvissa kuin todellisuudessakin – homeen peitossa, etten ollut uskoa silmiäni! Kuin näkisi vanhan, kauan sairaana olleen ystävän terveenä jälleen.

Pärevasu ja kiulu ennen ja jälkeen puhdistuksen. Kuvat: Pelastustiimi, Helsingin yliopistomuseo.


Blogitekstin kirjoitti Helsingin yliopistomuseon projektisuunnittelija Susanna Hakkarainen, joka vuonna 2016 koordinoi Viikin kokoelman pelastusprojektia.
Juttu on julkaistu alun perin 12.4.2017 Suomen maatalousmuseo Saran edellisessä blogissa.

Sinua saattaisi myös kiinnostaa