Talvisen taivaan tarinoita
Talvisaikaan auringon laskettua ja sään salliessa on hieno mahdollisuus astua ulos ovesta ja etsiytyä sopivaan paikkaan katselemaan tähtitaivasta. Maaseudulla tämä on helpompaa: sopiva peltoaukea löytyy yleensä kävelymatkan päästä ja ns. valosaastetta on melko vähän – mitä nyt muutamat kasvihuoneet taivaanrannassa hieman loimottavat. Kaupungissa tähtien tarkkailu on haastavampaa valaistuksen määrän ja korkeiden rakennusten takia. Kirkkaimmat tähtitaivaan kohteet erottuvat kuitenkin kaupungissakin: muistan katselleeni Hale-Bopp -komeettaa Turun Hämeenkadun varrella talvella 1997.
Tähtitaivas sään ennustajana
Suomen oloissa myöhäinen syksy ja talvi on parasta tähtienkatseluaikaa pohjoisen sijaintimme vuoksi, koska kesätaivas on liian valoisa. Entisaikaan talvisen taivaan havainnointi oli helpompaa, kun valosaastetta oli tuskin lainkaan – ja aikaakin oli silloin enemmän! Toisaalta tietämys universumin rakenteesta ja ilmiöistä oli vastaavasti vähäisempää. Niinpä tähtitaivaan ilmiöistä vedettiin johtopäätöksiä uskomusten, kansanperinteen ja arkikokemuksen voimalla. Varsinaista astrologiaa (joka nykypäivän ihmiselle lienee tutuimmassa muodossaan horoskoopeissa) harrastettiin enemmän sivistyneistön piireissä. Talonpojalle taas oli tärkeämpää tietää, millaista säätä oli luvassa. Taivaalta etsittiin osviittaa vuodentulon onnistumisen ennakoimiseksi. Tulevan kasvukauden kannalta talven säillä ei sinänsä ollut juurikaan merkitystä, mutta ilmiöiden katsottiin usein ennakoivan kasvukauden säätä, usein vastaavuus- tai vastakohtaisuusperiaatteeseen nojaten. Tämä ajatustapa on synnyttänyt useita sanontoja, kuten ”jos ei pauku Paavalina, niin on halla heinäkuussa”. Talven säillä oli toki suuri merkitys itse talvesta selviämisen kannalta: paukkuvat pakkaset ja lumimyrskyt hankaloittivat elämää monin tavoin, ja lopputalvesta alkoivat ruokavarannotkin ehtyä. Entisajan ihmiset ajattelivatkin talvea ikään kuin koko vuoden synonyyminä: vanhuksesta saatettiin sanoa, että hän oli elänyt monta talvea – eli selviytynyt talvista.
Almanakoissa olevat auringon ja kuun laskuajat merkkeineen osattiin tulkita kutakuinkin oikein, mutta planeettoja kuvaavat symbolit tulkittiin sääennustuksiksi, ”myrskyn merkeiksi”. Niinpä ”pillitähti” Mars ja ”tuurupää” Merkurius ennustivat kansan tulkinnassa kovaa tuulta, ”karmastuoli” Saturnus taas sadetta. Kuun sijaintia eläinradan molemmin puolin tarkoittava solmumerkki oli kansan suussa ”jukorauta”: ylöspäin osoittava merkki tiesi kylmää, alaspäin osoittava lämpenevää. Myös itse eläinradan merkeistä pääteltiin yhtä ja toista. Vallalla oli myös käsitys, että vähenevän kuun aikana ei kannattanut aloittaa mitään kauaskantoista, kuten viljelyä.
Alkutalven uskomuksia
Tammi- ja helmikuu on Suomessa yleensä vuoden kylmintä aikaa. Tammikuuta on sanottu sydänkuuksi, koska se sijoittuu talven keskikohtaan. Sanalla tammi on suomen kielessä myös sisintä, ydintä, napaa tai akselia tarkoittava merkitys, josta on vedetty tulkinnat aina maailmanpuuhun tai –pylvääseen asti. Maailmanpylvään nokassa kiilui Napatähti tai Pohjannaula, jolla hitaasti ympäri kiertyvä tähtitaivas, Kirjokansi, oli ”naulattu” kiinni. Nykyään Pohjantähtenä tunnettu Pienen Karhun kirkkain tähti, joka sijaitsee hyvin lähellä taivaan näennäistä lakipistettä, on tammikuun öinä ollut suhteellisen helposti nähtävissä, vaikka se ei tähtitaivaan kirkkaimpiin kuulukaan. Tammikuun maagisuutta on lisännyt uuden vuoden aloituksen siirtäminen vanhasta kekrin ajasta nykyiselle paikalleen keskiajan loppupuolella, jolloin vuodenvaihteen taiat ja uskomukset ovat siirtyneet syksyltä keskitalveen. Esimerkiksi kirkas tähtitaivas uuden vuoden yönä tiesi hyvää ohrasatoa ja marja- ja sienivuotta.
Kansanperinteessä tammikuuhun sijoittui myös ns. talvennapa tai talvisydän, joka sijoittui kansanomaisessa kalenterissa 13.1. paikkeille. Se on kolme viikkoa myöhemmin kuin varsinainen astronominen talvipäivänseisaus, jolloin yö on pisimmillään. Talonpojat tiesivät kuitenkin kokemuksesta, että varsinaiset kylmät säät alkoivat vasta tuohon aikoihin – aivan samoin kuin kunnon helteet tulevat yleensä vasta juhannuksen jälkeen. Loppiaisen jälkeisiä tammikuun viikkoja kutsuttiin härkäviikoiksi, mutta myös selkäviikoiksi. ”Talven selkä” katkesi perinteestä riippuen joko Heikinpäivänä 19.1. tai Paavonpäivänä 25.1. Saatettiin astella pihalle kuuntelemaan, kuuluuko talven selän katkeamisesta paukahdus, tai laittaa lapset kolistelemaan aitan seiniä kattiloilla ja kapustoilla tapauksen kunniaksi. Samassa yhteydessä uskottiin myös, että karhu käänsi kylkeä talvipesässään ja murahti: ”Yö puolessa, nälkä suolessa”. Talvenselällä voitiin tarkoittaa myös Linnunrataa, joka kaartaa talvitaivaan poikki: auringonnousun puoli edustaa syystalvea, laskunpuoli kevättalvea, ja lakikohdassa on ”talven selkä”. Linnunradassa näkyvistä muutoksista, ”talven jynkyistä”, tehtiin ennustuksia talven ilmojen suhteen.
Helmikuun nimi tullee puiden oksilla kimaltavista jäähelmistä tai kimaltavista hangista. Helmikuuta sanottiin joskus pikkutammeksi tai jopa isoksi tammeksi, koska helmikuun ilmat saattavat olla vielä tammikuutakin ankarammat. Sen tiesi vanha kansakin ja varoitti: ”Jos ei tammikuu pauku, niin helmikuu helisee.” Tammikuuta pidettiin helmikuuta hyväntahtoisempana. Kansanperinne tuntee myös ”vaahtokuun”, joka sijoittuu nykyisen helmikuun loppupuolelle. Kansanomainen ajanlasku perustui kuun kiertoon, ja joskus sattui niin, että vuoden aikana ”syntyi” 13 kuuta. Tämä ylimääräinen kuukausi oli juuri vaahtokuu, kolmas sydäntalven kuukausi, jolloin varikset kerääntyivät ja ruokavarastot alkoivat huveta: ”Vaahtokuu vaikein”.
Otava, karhun koti?
Tähtitaivaan kirkkaimmat kuviot tunnettiin niiden kansanomaisilla nimillä, joista Otava, Väinämöisen viikate (Orionin vyö) ja Maarian kruunu (Seulaset) olivat tutuimmat. Seulasilla oli monta muutakin nimitystä, kuten Väinämöisen virsunjälki ja Kakaravasu. Valtaosa tähtitaivaaseen liittyvistä suomalaisista uskomuksista liittyy kuitenkin Otavaan.
Otavan seitsemän tähteä muodostavat asterismin eli epävirallisen tähtikuvion: tähtitieteessä se luetaan osaksi Ison karhun tähdistöä. Ei liene sattumaa, että antiikin Kreikan ja Rooman tarustossa kyseiseen tähtikuvioon on liitetty naaraskarhuksi muuttuneen Kallisto-neidon myytti. Pohjoiset kansat ovat pitäneet metsän suurinta petoa, karhua, pyhänä eläimenä, ja monessa muussakin kulttuurissa Otavan tähtikuviolla on karhuun viittaava nimi. Karhua on kuvattu kalliomaalauksissa, ja esim. Skandinaviassa sille on laadittu röykkiöhautoja. Suomalainen kansanrunous tuntee monia karhunmetsästykseen ja –palvontaan liittyviä lauluja. Niissä kuultaa myös ikivanha uskomusperinne karhun ja ihmisen välisestä sukulaisuudesta. Monilla alkuperäiskansoilla on ollut käsitys karhusta ihmisten esi-isänä, ja sama uskomus on saattanut olla vallalla Suomessakin. Monet paikalliset tavat tukevat tätä käsitystä: saamelaiset naiset pureksivat lepän kuorta ja sylkivät karhun kaataneiden miesten päälle (sana leppä tarkoittaa myös verta), ja Kainuussa saatettiin ottaa nuori tyttö mukaan karhun kaatoon. Naisilla olikin karhuun erityinen suhde: aikuisten naisten pyllistely metsään päin piti karhun poissa pihoilta. Vienan Karjalassa ei syöty lainkaan karhun lihaa ”sukulaisuuden” tähden. Sielläkin, missä karhua metsästettiin, piti surmatun karhun henki lepyttää peijaisissa tai karhun häissä, joissa karhun henki ohjattiin palaamaan taivaalle pyhään alkukehtoonsa. Peijaisten jälkeen karhun kallo kannettiin metsään ja nostettiin petäjän nokkaan, lähemmäksi taivasta. 1600-luvulla kirkko juuri tehokkaasti karhunpalvontaa Suomesta ja karhusta tehtiin haittaeläin, josta maksettiin tapporahaa. Valtakunnan itäisillä ja pohjoisilla laidoilla vanhat tavat kuitenkin elivät sitkeästi.
Otavan tähtikuviota pidettiin karhun kehtona. Sanalla otava on suomessa tarkoitettu avonaista kalasumppua, mutta sillä viitataan myös karhuun. Pyhällä karhulla oli monta nimeä, kuten otso, kontio, mesikämmen, tätinipoika, ohto, otavanpoika tai otava. Tutkija Marianna Ridderstadin mukaan myös Otavan tähtikuvion nimitys on voinut olla muodossa Ohtava, mikä viittaa ohtoon karhun nimenä. Aikaisemmin tässä jutussa mainittu talvennapa 13.1. oli Virossa myös karhupesäpäev – eli karhun talviuni oli makoisimmillaan. Samoihin aikoihin Otavan tähdet välkkyvät erityisen kirkkaina. Mahtaako siis karhun henki vaeltaa talviunien aikaan muinaisilla kotitanhuvillaan, Otavaisen olkapäillä?
Saran museolehtori, tähtiharrastaja ja satunnainen pilvibongari Sanna Kiertonen on kiinnostunut myyteistä ja vanhoista uskomuksista sekä taivaan ilmiöistä.
Lisälukemista:
Aalto, Ilari ja Helkala, Elina: Matkaopas keskiajan Suomeen. Atena Kustannus, 2019.
Ridderstad, Marianna: Pyhän ohdon olkapäiltä. Tähdet ja avaruus 3/2015.
Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto. Otava (1950, 1973) 1991.
