Talonpoikainen hirsirakentaminen
Puuarkkitehtuurin tuotokset kuten erilaiset hirsitalot ovat erottamaton ja tärkeä osa suomalaista perinne- ja kulttuurimaisemaa järvien, metsien ja peltojen ohessa. Rakennuskannassa on alueellista vaihtelua kulttuurisista eroista johtuen. Suuri osa vanhoista puurakennuksista on ehditty hävittää ennen kuin on herätty ymmärtämään, kuinka rakennuskannan kadotessa menetetään arvokkaita kulttuuriperinteen jäänteitä. Eri aikakausien puurakennuksiin on kerrostunut tietoa ja muistoja historiastamme.
Talonpoika on rakentanut asumuksensa, kotieläinsuojansa ja varastonsa niillä materiaaleilla, mitä ympäröivässä luonnossa on ollut saatavilla: seinät hirrestä, rakoihin tilkkeeksi sammalta ja perustuksiin kiveä. Puu on ollut tärkein talonpoikaisen rakentamisen materiaali, johon verraten kivien käyttö on ollut harvinaisempaa. Maaseudulla hirsirakentaminen on ollut tavanomainen taito – puun kaadosta alkaen jokainen työvaihe on suoritettu omatoimisesti, usein myös talkootyönä.
Alkuun käyn läpi suomalaisen talonpojan rakentamisen historiaa. Lopussa kerron oman kokemukseni hirsirakentamisesta, joka osoittautui odottamaani haastavammaksi projektiksi.
Varhainen asuminen
Vanhin suomalaisen rakennusperinteen kerrostuma ajoittuu pohjoiseen pyyntikulttuuriin, jossa asunnon ja säilytystilan arvo on ollut myöhempää vähäisempi perheiden muuttaessa kausittain ruuan perässä. Varhaisin asuinrakennus on ollut kota, jonka rakennustarpeet voitiin kuljettaa mukana. Talvisin kodasta tehtiin mukavampi eristämällä se paremmin ja kaivamalla osittain maan sisään varhaisten saunojen tapaan. Varastona toimi yksinkertainen teline tai katos. Kota-asumista seurasi majojen ja huoneiden aika. Maja on viitannut tilapäiseen oleskeluun tarkoitettuun suojaan, sekä viistokattoiseen, patsaiden varaan rakennettuun laavuun. Edessä on sijainnut tulisijan paikka. Maja on eronnut kodasta vähintäänkin osittaisilla pystyseinillä ja patsasrakenteilla.
Rakennukset kehittyivät ihmisten vakiinnuttaessa asumisensa viljelysten äärelle. Rautakaudelle sijoittuu varsinainen suomalaisen talonpojan historian alkupiste yksittäistalojen ja kylien kiinteän asutuksen levitessä maahan. Varhainen karjanhoito ja viljely sitoi ihmisiä paikkoihin aikaisempaa enemmän ja lehmätkin kaipasivat suojaa kylmissä oloissa. Sitä, milloin kotien ja majojen tilalle alettiin rakentaa hirsisalvospirttejä, ei tarkkaan tiedetä. Rakennustyylit myös risteytyivät keskenään – esimerkiksi pohjoisen asumuksissa yhdistyi kodan ja hirsisalvosrakennuksen piirteitä. Viimeistään keskiajalla myös karja sai omat asumuksensa ihmisistä erillään, eläinten hajujen muuttuessa epämiellyttäviksi ylempien luokkien nenään.
Hirsirakentaminen
Salvoshirsitekniikka on talonpoikaisen rakentamisen perustaito. Tekniikan yleistymisen voidaan katsoa olevan suuri, käänteentekevä muutos rakennuskulttuurin historiassa. Rakentamisen kehitykseen vaikutti suuresti kirveen käyttö ja kirvesmiestaitojen kehitys. Salvostekniikassa hirret lovetaan päistä ja tukit kasataan päällekkäin niin, että alempi hirsi jää paikoilleen lukkoon päälle tulevan hirren alle. Tekniikkaa ei ole keksinyt suomalainen talonpoika, vaan sitä on käytetty laajasti ainakin Venäjällä ja Siperiassa, Itä-Aasiassa, Puolassa ja muualla metsäisessä Euroopassa, jossa salvoksin kootusta rakennuksesta tuli pysyvä asuinsija ja varastorakennukset maanviljelijälle. Alueella kasvaa paljon hirsirakentamiseen sopivia lujia honkia, suoria ja korkeita mäntyjä.
Seinien eristävyyden ja kylmien vuodenaikojen asuinmukavuuden kannalta oli merkittävää, että hirret alettiin varaamaan toisiinsa kiinni niin, ettei ilmavirta päässyt käymään hirsien välistä. Tässä käytetyllä hirsivaralla onkin työkaluna pitkä historia. Lisäksi väleihin laitettiin eristeeksi esimerkiksi sammalta ja savea. Latojen hirsiin saatettiin tehdä kuitenkin niin kutsutut koirankaulaliitokset, joilla saatiin hirsien väleihin tuuletusraot heinän säilymisen parantamiseksi. Salvoksia on tehty erilaisia eri puolilla maata ja eri tyyppisiin rakennuksiin.
Hirsirakennusten sisälle alettiin koota kivisiä, hyvin lämpöä varastoivia kiukaita. Lämmitettävää kiuashuonetta sanottiin pirtiksi, saunaksi tai riiheksi. Ruuanlaitto tapahtui pihassa erillisessä keittokodassa tai pätsissä, minkä lisäksi pihoista löytyi maasaunoja. Savupirttiä seurasivat savutuvat, joissa oli muuratut uunit ja penkit. Pirtin räppänöistä kehittyneempi savunpoisto tapahtui holmiksi kutsutun savukanavan tai lakeistorven kautta. Savutuvassa oli myös leivinuuni ruoanvalmistukseen. Tuohilla katetulle katolle laitettiin riukuja tai turpeita. Ennen puulattiaa maata vasten pidettiin eläinten turkiksia. Pieni, usein neliön mallinen tupa voidaan nähdä suomalaisen hirsirakennuksen alkumallina.
Nykyajasta katsottuna kehitys talonpoikaisessa puurakentamisessa on ollut hidasta. Ensimmäiset lasi-ikkunat tulivat 1600-luvun loppupuolella, mutta niiden yleistyminen tapahtui vasta selkeästi myöhemmin. Tätä ennen ikkunoiden virkaa toimittivat puiset luukut tai läpikuultava nahka. Vaikka käsin taottuja nauloja valmistettiinkin seppien toimesta melko varhain, niitä ei suinkaan käytetty runsaasti. Kirves toimi pitkään niin höylänä kuin sahanakin ja työkalut olivat melko alkeellisia. Tapana oli myös veistää hirsiseinät vasta, kun seinät oli jo pystytetty.
Talonpoikaisen puurakentamisen piiriin kuuluu asuinrakennusten lisäksi esimerkiksi riihiä, navettoja, talleja, latoja, sekä erilaisia aitoja. Rakennusten arvoa lisäsivät onnistuneet mittasuhteet, sekä soveltuminen käyttötarkoitukseensa. Rakentaessa oli välttämätöntä ottaa huomioon ympäröivät luonnonolosuhteet, välineiden tai materiaalien ollessa nykyistä yksinkertaisempia ja rajallisempia. Rakennukset aseteltiin toisiinsa nähden luontevasti ja maisema otettiin huomioon myös talon paikkaa valittaessa.1900-luvun alkupuolella maatilan pihapiiriin on kuulunut jopa kymmeniä rakennuksia, jotka kaikki olivat tarpeeseen rakennettuja.
Hirsilaavun rakentaminen
Isovanhempieni maatilan metsässä on kallion päältä näkymät peltojen yli – tälle paikalle päätin alkaa rakentaa laavua. Mielikuvissani yksinkertaisen laavun rakentaminen oli helppo homma, mutta viikkojen sijaan rakensimmekin laavua lopulta yli vuoden ajan. Papan varastosta löytyi tarpeellisia työvälineitä, kuten vänkäri, kaira, hirsivara ja varorauta. Tärkein työkalu oli kirves ja pieniin yksityiskohtiin puukko.
Alkuun oli tarkoitus tehdä kaikki ihmisvoimin, museoikäisiä välineitä käyttäen, vaikka vain isoisälläni oli aikaisempaa kokemusta hirsirakentamisesta. Kevättalvella kaadoimme sopivat puut ja poistimme kaarnan kuorimaraudalla – etenkin alkuun kuoren irrottaminen oli raskasta. Tukkien valmistelun jälkeen oltiinkin jo pitkällä keväässä. Seuraavaksi etsittiin sopivia kiviä laavun perustuksiksi. Perustusten tasapainottamisen jälkeen hirsiä alettiin latoa päällekkäin, ne veistettiin kirveellä suoremmiksi ja varoraudalla varmistettiin niiden istuminen tiiviisti toisiinsa. Alimmat, maata vasten olevat tukit laitoimme haavasta. Tämä rakentamisen vaihe oli paljolti sovittamista, veistämistä ja taas sovittamista.
Hirren veisto näyttää osaavan ihmisen toimesta helpolta hommalta, mutta vaati voiman lisäksi myös taitoa. Alkuun myös salvokset paksuihin hirsiin tehtiin käsisahan ja kirveen voimin, kunnes ymmärsimme meidän ensikertalaisten hyödyttömyyden hirrenveistossa. Sittemmin salvokset avustettiin alkuun moottorisahalla (vaikka sillä saikin aikaan “rotansyömää” jälkeä). Hirret kiinnitettiin toisiinsa puutapeilla, joiden paikat porattiin vanhalla hirsikairalla. Tämä oli erityisen haastavaa ylimmissä kerroksissa.
Monet entisaikojen rakennusmiehet ovat olleet taitojensa suhteen itseoppineita. Laavua rakentaessa tuli vastaan paljon sellaista, minkä oppii vain tekemällä, tai ainakin sitä on vaikea sanallistaa. Kuinka katsotaan hirren alaspäin tuleva puoli, kuinka tasapainottaa laavu eri muotoisille kiville tukevasti, miten hirttä veistetään – ja miten metsästä ylipäätään valitaan oikeat puut kaadettavaksi, joitakin asioita mainitakseni.
Työssämme näkyi tietty säästäväisyys – materiaalit ovat arvokkaita ja niitä pyritään käyttämään mahdollisimman järkevästi. Myös työkalujen arvo tunnetaan, ja niitä käytetään oikein niin, että ne kestävät vuosikymmeniä. Säästeliäisyyden lisäksi talonpoikainen rakentaminen on ollut myös suhteellisen ekologista. Puuta on kaadettu tarpeeseen ja mahdollisimman läheltä rakennuspaikkaa. Metsää on hoidettu jatkuvan kasvun menetelmillä avohakkuiden sijaan. Materiaalit ovat olleet luonnollisia ja uusiutuvia, eikä hirsiä käsin työstäessä juuri synny hiilidioksidipäästöjä.
Kirjoittaja Suvi Salminen on toiminut kesätyöntekijänä Suomen maatalousmuseo Sarassa kesällä 2023.
Lisälukemista:
Hietala, Elsa 2014. Latojen historiaa ja Suomen maatalousmuseon latonäyttely. Laari 2014, s. 29-39.
Hietala, Elsa 2014. Säilytyspaikoista suojelukohteiksi – Aitoista, luhdeista ja lainajyvästöistä. Laari 2014, s. 59-68.
Korhonen, Teppo 2014. Karjasuojasta tuotantorakennukseksi. Laari 2014, s. 6-28.
Leppo, Markus 1973. Talonpoikaistalos; talonpoikaisarkkitehtuurin katoavaa kauneutta. WSOY, Helsinki.
Ranta, Sirkka-Liisa 2014. Pihapiiri muuttaa muotoaan. Laari 2014, s. 69-76.
Valonen, Niilo & Osmo Vuoristo 1994. Suomen kansan rakennukset. Museovirasto, Helsinki.
