Tähän aikaan vuodesta: Talviteitä liikuttiin reellä ja hevosella
Ihmisten tarve liikkua paikasta toiseen oli ennen vähäisempää kuin nykyään. Tämä pohjautui pitkälti siihen, että töiden teko sijoittui omien maiden ja talon piiriin. Tällöin liikuttiin enemminkin kirkollisten ja sosiaalisten velvoitteiden perässä tai talvimarkkinoille. Koska matkaaminen vaati erityistä vaivannäköä, asioilla ei noin vain ”pistäydytty”.
Talviliikenne on kuitenkin ollut tärkeä osa maaseudun elämää. Tavaraa liikutettiin talvisin paljon rahdein ja nämä rahtitoimet saattoivat olla savottojen ohella talonpoikien sivutoimina. Liikennettä Turkuun onkin pidetty vilkkaimpana joulu- ja maaliskuun välisenä aikana. Itseasiassa Vanha Hämeen talvitie kulki Loimaan halki. Loimaalla, jossa Sarka-museo sijaitsee, eri talviteiden linjat yhdistyivät ja Hirvikosken kylä on toiminut monen talvella matkanneen pysähdyspaikkana.
Talvella liikkuminen reellä mahdollisti pitkienkin välimatkojen taittamisen, mutta tämä edellytti sitä, että lunta oli tarpeeksi. Lumenmäärä, mitä me nykyään tuppaamme työmatkatessa ehkä sadattelemaan, oli ennen onni ahdingossa. Silloin kun talviliikkuminen hoidettiin pääasiassa reen ja hevosen voimin, lumen suomat talvitiet mahdollistivat paljon. Lumisten peltojen, niittyjen, rantojen ja vesienkin päällä saatiin liikutettua raskaita lasteja. Ihan kaikkea ei reellä saatu kuljetettua, sillä jousituksen puute oli rasite kuormalle, puhumattakaan matkalaisten istumalihaksista. Talvisin käytössä oli myös jääteitä, jotka olivat erityisesti Järvi-Suomen alueella vilkkaankin liikenteen mahdollistajia. Parhaimpina pakkastalvina jääteillä päästiin Viroonkin asti. Niiden käytännöllisyyttä söi tosin se, että kovat virtaukset estävät veden jäätymistä. Tämä teki reiteistä osittain katkonaisia. Tällöin oli hyvä turvautua myös maanteihin. Jaa kukako teistä huolehti? No talonpojat ja muut maanomistajat tietenkin.
Tienpito oli velvollisuus
Talonpojille määrätty maanteiden ja tärkeimpien siltojen ylläpito on keskiaikaista perua. Hienosti ilmaistuna se oli yhteinen, laissa säädetty velvollisuus, mutta talonpojan arkisessa elämässä rasite. Ylisukupolvinen teiden kunnossapitovelvollisuus vei aikaa ja siihen paneutuminen myös vaihteli suuresti. Yleisten teiden piti olla käyttökuntoisia kaikille. Näihin lukeutuivat maantiet, käräjätiet, kirkkotiet ja myllytiet. Eli juuri ne paikat, joihin maaseudulla oli eniten tarvetta päästä liikkumaan. Näiden teiden huoltamisen laiminlyönneistä sai sakkoja, sen verran tärkeästä asiasta oli kyse. Varsinaiset maantiet veivät kylästä ja pitäjästä toiseen, mutta niiden merkitys oli talvisin vähäisempi. Yleensä niiden talvikunnossapito tarkoitti vain sorakuroman levittämistä. Toki hiekoituksen tarvekin oli ylipäänsä varsin erilainen, sillä rekihän ei hiekoituksella luista.
Varsinainen talviauraus tuli ajankohtaiseksi vasta 1700-luvun lopulla, kun vaunuliikenne yleistyi maassamme. 3-4 hevosen vetämillä puisilla auroilla teitä saatiin avattua, mutta kertoman mukaan, jos talosta ei löytynyt sopivaa kalustoa, sai tiet jättää tukkoon. Näin ollen se, että ihminen tiesi, että jossakin menee tie ei tarkoittanut sitä, että hän olisi tiennyt missä kunnossa se on. Sama pätee nykyäänkin, kun aamulla lähtee töihin ajamaan: ei voi tietää millaisessa ajokunnossa tuttu tienpätkä on.
Talvisin ei ollut reen ja hevosen voittanutta. Hevoset olivat ehdoton edellytys talviselle teiden kunnossapidolle, mutta ilman niitä ei myöskään matkaaminen onnistunut. Hevonen tarvitsee tietenkin lepoa ja ravintoa, joka tarkoitti kunnossapidosta huolehtimista. Jos matka oli mahdollista taittaa oman hevosen voimin ilman hevosen vaihtamista, piti sen heinätkin ottaa mukaan. Tai jättää tien poskeen odottamaan kotimatkaa. Monikohan nykyään jättäisi bensakanisterin lumihankeen odottamaan kotiin paluuta?
Rekiä oli erilaisia
Käytössä olleet reet erosivat toisistaan käyttötarkoituksen mukaisesti. Oli esimerkiksi ajorekeä, työrekeä ja astetta prameampaa kirkkorekeä. Matkareki on ollut suurin piirtein samanlainen koko maassa. Reki oli yksinkertainen ja sujuva kulkuneuvo, joskin kylmä kovilla pakkasilla. Paleltumista sai pelätä, etenkin jos lunta tuiskusi kovasti tai tuuli puhalsi matkaaja päin. Tätä ehkäistiin varautumalla lämmittävillä taljoilla. Katettujakin rekiä oli, mutta tämä edellytti tiettyä vaurauden tasoa, joka ei maaseutupitäjissä välttämättä toteutunut. Reellä matkaaminen voitiin tehdä yksinkin. Toisaalta ryhmässä liikkuminen helpotti mahdollista lumen raivaamista, sillä umpihangessa hevonenkin on hidas. Seura toi myös matkaamiseen lisäturvaa.
Talvisin rekimatkaa hankaloitti muun muassa päivien lyhyys, eihän reet millään ajovaloilla olleet varusteltu. Pimeässä saattoi liikkua silloin, kun tie oli tuttu entuudestaan. Öisin pystyi ehkä matkaamaan kuunvalossa, mutta se ei poistanut pelkoja onnettomuuksista, tierosvoista, kylmyydestä, eksymisestä ja mahdollisesta loukkaantumisesta. Vieraassa ja huonossa maastossa aikaa meni vielä enemmän.
Ennen talvimatkaajien seurana olikin usein ikävä. Nykyään työmatkalaisille tutumpi seuralainen lienee enemminkin ikävystymisen tunne. Toisaalta ainakaan tässä ei tarvitse auraushommiin lähteä päästäkseen aamuisin liikkeelle.
Kirjoittaja Senna Levonen on töissä Sarassa. Työmatkalle lähtiessään hän saattaa aamuisin pohtia rekimatkailun etuja ja haittoja, kun skrapaa auton tuulilasia pakkasessa.
Lisälukemista:
Heinonen, Jaakko (toim.): Kesät talvet teitä tehtiin (Tielaitos, 1999)
Häggman, Kai (toim.): Arjen historia. Savupirttien Suomi (Weilin + Göös, 2006)
Laitinen, Pertti: Tiemiehen taival. Suonenjoen tiemestaripiirit 1928-1988 (Suonenjoen kirjapaino, 1988)
Mauranen, Tapani (toim.): Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. (Oy Edita Ab, 1999)
