Koneteema: Sitovat elonleikkuukoneet ja leikkuupuimurien alkutaival
Sitovat elokoneet
Sitovan elonleikkuukoneen kehitti ensimmäisenä amerikkalainen Charles B. Withington ja hän patentoi koneensa vuonna 1872. Withingtonin kone käytti sitomiseen rautalankaa, josta viljelijät eivät pitäneet. Rautalangan pätkiä saattoi joutua lehmien rehun sekaan ja aiheuttaa eläinten kuoleman. John Appleby oli keksinyt narua käyttävän sitojalaitteen jo vuonna 1858.
Marshin veljesten sitojakoneen mainos
Marshin veljekset olivat kehitelleet Withingtonin konetta eteenpäin ja heidän koneensa alkoi muistuttaa sitä, mitä tänä päivänä ymmärrämme sitojakoneella. Sitojakoneet herättivät suurta huomiota ja monet uudet yrittäjät alkoivat kehittää ja valmistaa koneita.
William Deering oli teollisuusperheen perillinen, jonka yritys valmisti sisällissodan (1861-1865) aikana uniformuja Unionin armeijalle. Sodan jälkeen Deering toimi tekstiilialalla, kunnes vuonna 1870 ryhtyi maatalouskonevalmistajaksi: osti Marshin veljesten patentit sitovasta elokoneesta.
Deering osti vuonna 1879 yhtiökumppanit ulos yhtiöstä ja hankki Applebyn patentin ja rakensi Marshin sitojaan perustuvan narulla sitovan elokoneen. Vuoden 1880 elonkorjuuseen Deering myi jo 3000 narusitojaa. Samaan aikaan McCormick oli kopioinut teknisiä ratkaisuja sekä Marshin koneesta että Applebyn sitojalaitteesta ja alkoi valmistaa sitojakoneita.
Deering All Steel Binder- sitova elokone vuodelta 1883
Deering kehitteli täysteräksisen sitojakoneen, joka ohitti aikaisemmat puurakenteiset sitojat kestävyydessä ja luotettavuudessa. Tämä ”Deering All Steel Binder” oli selvä markkinajohtaja ja kilpailijat seurasivat sen esimerkkiä. Kilpailun kiristyessä valmistajat, erityisesti McCormick, kehittivät uudenlasia markkinointitaktiikoita: koneita saattoi ostaa osamaksulla tai konekauppias takasi osan ostoon tarvittavasta pankkilainasta. Jos ostaja ei ollut tyytyväinen, hän saattoi saada rahansa takaisin. McCormick ja muutkin valmistajat järjestivät konekilpailuja, joissa oma kone tietenkin voitti ylivoimaisesti samalla kun kilpailijoiden koneita paneteltiin häpeämättä.
McCormickin sitojakoneen mainos
Samaan aikaan valmistajien välinen tekninen kilpailu kiihtyi. Milwaukee Harvester Co. tulee vuonna 1882 markkinoille uusilla ketjuvetoisilla niittokoneilla ja sitojakoneilla. Plano Harvester Co. ja D.M. Osborne kehittelivät omia koneitaan yhä kevytkulkuisemmiksi ja luotettavammiksi. Pian markkinoilla oli suuri joukko samanveroisia ja –hintaisia koneita, joiden myyjät joutuivat käyttämään hyvin aggressiivisia keinoja tuotteittensa myynnissä.
Vuosisadan vaihteen tienoilla markkinat alkoivat kyllästyä. Kaikki Amerikan viljelijät, joilla sitojakoneeseen oli varaa, olivat jo sellaisen hankkineet, monet jopa useamman. Koko maatalouskoneala joutui kriisiin, jonka ratkaisi pankkiiri ja maailman rikkain mies J.P. Morgan viheltämällä pelin poikki ja junailemalla suurfuusion. Yhteen sulautettiin McCormick, Deering, Plano ja muun muassa D.M. Osborne. Fuusion tuloksena syntyi International Harvester Co., tuttavallisemmin IH tai Natikka.
Sitojia pellolla.
Leikkuupuimurit
Ensimmäinen leikkuupuimuri oli rakennettu jo lähes 40 vuotta aiemmin kuin ensimmäinen sitojakone. Amerikkalainen Hiram Moore patentoi leikkuupuimurin jo vuonna 1836. Mooren ensimmäinen kone oli monelta osin puutteellinen mutta toimi. Se leikkasi viljan, siirsi korret puintikelaan ja seuloi jyvät. Moore kehitteli konettaan vuosikymmeniä ja tukijoidensa avulla sai rakennettua käytännöllisen laitteen. Tavoilleen uskollisena Cyrus McCormick kopioi surutta Mooren konetta ja aloitti patenttiriidat.
Mooren puimurin patenttipiirros
Moore kuoli vuonna 1875 kesken patenttiriitelyn ja sen jälkeen puimurien kehittely siirtyi Kalifornian viljalakeuksille. Kärrynpyörien valmistajana aloittanut Benjamin Holt rakensi vuonna 1886 paikallisiin olosuhteisiin sopivia suurikokoisia laitteita, jotka ottivat toimintavoimansa kannatuspyörästä. Leikkuuleveys oli aluksi 4 metriä ja puintikela 57 senttiä. Leikkuupöydän koko kasvoi kymmeneen metriin ja koneen paino nousi kymmeniin tonneihin. Sellaista vetämään tarvittiin jopa 50 hevosta. Kun Holt sitten rakensi puimurin, jossa höyrykone pyöritti puimakoneistoa, vetoeläimiä tarvittiin enää 30.
Holtin puimuri vetäjänään Caterpillar-telatraktori
Traktoreita kehitettiin yhä tehokkaammiksi ja niillä alettiin korvata vetoeläimiä puimurien liikuttelussa. Holt rakensi suuren höyrykäyttöisen pyörätraktorin puimurin veturiksi, mutta hän oli tyytymätön laiteeseen. Se oli hyvin painava, 22 tonnia, ja sen vetokyky oli kokoon nähden huono. Niinpä Holt kehitti vuonna 1904 ensimmäisen höyrytelatraktorin, jolle hän antoi nimeksi Caterpillar, Toukka. Telatraktorin pintapaine oli pieni ja vetokyky hyvä. Polttomoottorien tuotanto alkoi vuonna 1906 ja niiden avulla traktorien ja puimureiden painoa saatiin kevennettyä ja tarvittavaa työvoimaa vähennettyä. Holtin telatraktoreista tuli nopeasti niin suosittuja, että niiden valmistamiseksi perustettiin erillinen yritys, Caterpillar Mfg Co.
Väistämättä kehitys johti kohti itsekulkevaa leikkuupuimuria, ja Holt esitteli sellaisen – teloilla kulkevan – jo vuonna 1921. Tekniikan täytyi kuitenkin ottaa vielä useita askeleita, ennen kuin itsekulkeva puimuri oli valmis valloittamaan maailman viljapeltoja. Polttomoottorit kevenivät ja niiden teho kasvoi. Kumipyörät mahdollistivat puimurin kätevän siirtelyn ja sähkölaitteiden sekä hydrauliikan kehitys mahdollisti yhä käytettävämpien puimureiden valmistuksen. Sähköisesti tai hydrauliikalla hallittava leikkuupöytä vähensi yhden miehen työporukasta ja helppokäyttöinen moottori teki erillisen monttöörin tarpeettomaksi.
Massey Harris 21 ensimmäinen kevyt itsekulkeva leikkuupuimuri vuodelta 1939
Itsekulkevia puimureita kokeiltiin USA:ssa ja Kanadassa monen valmistajan toimesta 1930-luvulla. Massey Harris pääsi puimurin kehittelytyössään pitkälle vuonna 1939, mutta maailmansodan syttyminen esti tuotannon aloittamisen. Sotaponnistelut aiheuttivat suuria vaikeuksia myös maataloudelle ja huomattava osa viljasadosta uhkasi jäädä korjaamatta työvoimapulan vuoksi. Tähän vaikeaan tilanteeseen M-H:n markkinointipäällikkö Joe Tucker keksii ratkaisun: varusteluministeriö myöntää resurssit valmistaa ylimääräinen 500 kappaleen sarjan Massey Harris 21-leikkuupuimureita, joista muodostetaan puintiprikaateja hoitamaan viljankorjuu läpi Pohjois-Amerikan. Tuckerin kieltämättä villi idea meni läpi ja valmistus käynnistettiin nopeasti. Puintiprikaatit aloittivat puinnin Teksasista ja etenivät viljan kypsymisen mukana kohti pohjoista, aina Nebraskaan asti. Siitä osa jatkoi vielä Kanadan puolelle Saskatchewaniin ja Albertaan. Puinnit saatiin hoidettua ennätysajassa ja puintitappiot olivat ennätyksellisen pienet.
Puintiprikaati
Puintiprikaateja seurasi valtava julkisuus, ja Massey Harris sai kaiken tarvittavan näkyvyyden tiedotusvälineissä. Kun Toinen maailmansota päättyi, Massey Harris oli markkinoilla ylivoimainen, kun muut valmistajat yrittivät saada omia mallejaan hätäisesti tuotantoon. Esimerkiksi John Deere sai oman 55-mallinsa tuotantoon vasta vuonna 1947. Eurooppalaiset valmistajat ymmärsivät kehityksen suunnan ja aloittivat omien malliensa kehittelyn. Vastatakseen tähän kilpailuun Massey Harris perusti Skotlannin Kilmarnockiin tehtaan, joka alkoi valmistaa Kanadan 26-mallia tyyppinumerolla 726.
Massey Harris leikkuupuimurien mainos
Hankkija toi maahan ensimmäiset kaksi kappaletta 726-mallia vuonna 1950 ja kierrätti niitä ympäri maata puintinäytöksissä, jotka herättivät laajaa mielenkiintoa. Nämä näytökset tekivät tehtävänsä ja varteenotettavia vaihtoehtoja, esimerkiksi vetopuimureita, ei enää otettu vakavasti. Ne tilat, jotka kykenivät joko yksin tai yhdessä toisten kanssa ajopuimurin hankkimaan, sellaisen ostivat huimasta 1000 000 markan hinnasta huolimatta. Vuoteen 1954 loppuun mennessä Suomessa myytiin lähes 500 Massey Harris 726-puimuria. Kun sekä Massey Harris että monet eurooppalaiset kilpailijat toivat myöhemmin markkinoille kevyempiä ja pienikokoisempia puimureita, näitä hankittiin innokkaasti myös pienemmille tiloille.
Massey Ferguson 630 leikkuupuimuri varustettuna Volkswagen-moottorilla
Kotimaiset puimakonevalmistajat näkivät aikojen muuttuvan, mutta reagoivat siihen eri tavoin. Teijon tehtaat ajoivat puimakonetuotannon pikkuhiljaa alas, kun taas Rosenlewin Porin Konepajalla otettiin härkää sarvista ja alettiin suunnitella omaa ajopuimuriratkaisua. Erilaisten kokeilujen jälkeen vuonna 1954 suunniteltiin ensimmäinen täydellinen protoyyppi, jonka antamien kokemusten perusteella luodun tuotantomallin koesarja näki päivänvalon vuonna 1956. Sarjatuotantoon päästiin vuonna 1958 ja viljelijät ottivat täkäläisiin olosuhteisiin suunnitellun laitteen hyvin vastaan.
Sampo 657 LP vuodelta 1959 Saran kokoelmista
Joillekin tiloille ostettiin luovuttava elokone vielä 1950-luvun lopulla, mutta ne jäivät hyvin nopeasti käytöstä ja pelloilla jyrisivät sen jälkeen elonkorjuuaikaan vain leikkuupuimurit.
Juha Hirvilammi, kokoelmapäällikkö, Suomen maatalousmuseo Sarka
