Museon rakennustyömaata Loimaalla vuonna 2004.
Sarka-museon suunnittelu ja arkkitehtuuri – Katsaus lähimenneisyyteen kulisseista käsin
Vieraskynäilijäksi Tarinatiinuun minua (Heikki Eskola) pyydettiin museon 20-vuotisjuhlavuoden tiimoilta. Taustani Sarka-museon kanssa on tiivis. Olen yksi maatalousmuseosäätiön perustajajäsenistä ja minut valittiin myös säätiön hallituksen jäseneksi. Tuolloin puheenjohtajana toimi Urho Jumppanen, joka saatuaan sairausdiagnoosin joutui väistymään roolista ja minusta tuli säätiön puheenjohtaja loppuvuodesta 2001. Rakennusten kanssa taustani tulee työnkuvien kautta. Olen noin 10 vuoden ikäisestä saakka tehnyt maataloustöitä. Isännyysaikanani rakennettiin omana työnä lukuisia rakennuksia tilalle. Talkoissa itseä vanhemmat miehet opettivat perinnerakentamista. Loimaan kunnan teknisen lautakunnan puheenjohtajana toimiessani jouduin paneutumaan rakennuttajan rooliin toden teolla.
Rakennussuunnitellussa on eri vuosikymmeninä ollut erilaisia virtauksia. Esim. 1960- ja 70-luvuilla suunniteltiin paljon tasakattoisia omakotitaloja. Tai sitten jyrkkälappeisia ”käkikellotaloja”. Tasakattoisista taloista suuri osa on muutettu nykypäivänä harjakattoisiksi. Maakuntamuseon johtaja Osmo Rinta-Tassi sanoi kerran, että muutamia tasakattotaloja pitäisi säilyttää kuvaamaan sen aikaista rakennustapaa.
Takavuosina suurin osa nykyisestä rakennuskannasta oli rakennusmestareiden suunnittelemia ja erillisiä rakennekuvia oli hyvin vähän. Sanottiin, että rakennusten suunnitelmia tehtiin jopa tupakka-askien takapuolelle. Luotettiin perinteiseen rakennustaitoon ja ammattiylpeyteen. Yksi periaate, mistä kuitenkin aina pidettiin kiinni, oli että rakennuksessa on harja ja räystäät. Sen aikaiset rakennukset ovat hyvällä hoidolla vielä 100 vuotiaina ihan terveitä.
Kun Sarka-museon rakentamispäätös tuli 2003, asetimme säätiön tuolloisen asiamiehen Risto Kopun kanssa kaksi tavoitetta, joista pyrimme pitämään kiinni. Ensiksikin tiukka aikataulu, sillä valtionapu oli määritetty alkavaksi vuodesta 2004. Toiseksi se, että kustannukset eivät saisi ylittää viittä miljoonaa euroa.
Valtion taholta oli päätetty, että museonrakennuttajana toimii Senaatti-kiinteistöt. Aikataulullisesti ei ollut mahdollista järjestää uutta arkkitehtikilpailua. Senaatti-kiinteistöllä oli luettelo mahdollisista suunnittelijoista ja tarjouskilpailun voitti Arkkitehtitoimisto Sarc OY, jonka henkilöstöön kuuluu nykyään yli 60 henkeä. Varsinaisena rakennussuunnittelijana oli yhtiön toimitusjohtaja, turkulaislähtöinen arkkitehti Sarlotta Narjus, sekä hänen puolisonsa, Aalto yliopiston arkkitehtiosaston rakennusopinprofessori Antti-Matti Siikala. Senaattikiinteistöä suunnitteluryhmässä edusti yli-insinööri Tapiolinna ja käyttäjää minun lisäkseni säätiön tuolloinen asiamies Risto Kopu.
Arkkitehdit suunnittelevat pitkälti julkisia rakennuksia tai edustuskoteja. He pyrkivät tekemään massasta erottuvia rakennuksia, joissa on kauniita yksityiskohtia, mikä on hienoa. Kun museorakennuksen suunnittelu aloitettiin, oli muodissa tehdä lasiseinäisiä rakennuksia. Niinpä museon ensimmäinen versio oli lasiseinäinen, kaksikerroksinen rakennus, jossa näyttelytilaa oli toisen kerroksen parvella noin 300 neliömetriä. Kulku sinne oli järjestetty ulkopuolista ”vinttisiltaa” pitkin.
Kun tämä ensimmäinen versio oli nähty, ensimmäinen kysymys, jonka esitin Tapiolinnalle, oli: ”Kuunnellanko käyttäjää?” Tapiolinna sanoi, että ilman muuta. Tilannehan oli sellainen, että suunnittelijat eivät olleet aikaisemmin suunnitelleet museorakennusta. Kertasin suunnittelijoille museaaliset vaatimukset, mitkä rakennuksen tulisi täyttää. Ne olin oppinut maakuntamuseon järjestämiltä kursseilla. Lisäksi meillä oli hyvänä tukena Eeva Mikolan laatima museon runkosuunnitelma aiemmilta vuosilta.
Käyttäjiä ajatellen esitin, että museon aulan täytyy olla sellainen, että linja-autolastillinen ihmisiä mahtuu sinne hyvin. Sama koski museon ravintolaa. Ehdotin, että aulasta pitäisi päästä rakennuksen eri siipiin, kuten näyttelytilaan, ravintolaan ja toimistoon. Risto Kopu naurahti ja kysyi: ”Alatko ristikirkkoa suunnitella?” Mielestäni lopullisessa versiossa arkkitehti onnistui erittäin hyvin museon toiminnallisuudessa ja esteettömyydessä.
Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka.
Yksityiskohdissa sen sijaan riitti vääntämistä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan rakennuksessa ei tulisi olemaan räystäitä. Me puolestaan pidimme niitä välttämättöminä. Professori Siikala lähetti tiukan oloisen sähköpostin aiheesta perustellen, että eihän 700 vuotta vanhassa Turun tuomiokirkossakaan ole räystäitä. Kompromissi syntyi, kun rakennesuunnittelija totesi, että räystäätön rakenne vaatii rosterikourut ja 10 metrin välein vesitiiviin liikuntasauman. Rakenne olisi ollut hyvin kallis. Tämän sijaan tehtiin vesivanerista seinän ulkopuolinen kouru, joka päällystetään kermillä.
Toinen keskustelu käytiin näyttelytilan eteläpäätyyn tulevasta 5 metriä leveästä ovesta, jotta isotkin koneet mahtuivat sisään rakennukseen. Arkkitehti suunnitteli siihen ylös menevän rullaoven. Epäilin ohuen rullaoven kestävyyttä, joten esitin normaalia 5 cm paksuista nosto-ovea. Arkkitehti sanoi valmistajan luvanneen että 4 m ovi kestää ja siihen tehtiin ohut rullaovi. Talvella oven pintalämpö oli pakkasen puolella ja kesällä lähes +60 astetta. Kun tuli raju ukonilma, ovi petti ja näyttelytilaan alkoi tulla vettä. Ilmassa oli katastrofin ainekset. Pelastuslaitoksen kanssa tilanne saatiin vakautettua. Tämän jälkeen tilalle asennettiin normaali nosto-ovi.
Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka.
Isossa rakennuksessa riitti yksityiskohtia. Pieni vääntö käytiin myös roskisten sijainnista. Ne olivat suunniteltu sijoitettavaksi lämpökeskuksen seinustalle. Totesin, että niin ne olisivat liian kaukana keittiöstä. Ne siirretiinkin keittiön oven viereen ja tehtiin näköesteeksi tiiliseinäke.
Senaatti-kiinteistöt asetti eri rakenteitten käyttöiäksi vähintään 100 vuotta. Ikkunavalmistaja kuitenkin ilmoitti, etteivät voi taata 100 vuotta, kun lämpöikkunoita ei ole valmistettu edes niin pitkään. Savitiilestä valmistetun vesikaton piti niin ikään olla ikuinen. Kuitenkin virolaiset tiilet eivät kestäneet suomalaista talvea. Katto täytyi uusia. Luonnollisesti kaikki vastuulliset tahot olivat tehneet konkurssin…
Isossa rakennuksessa on sisäpintoja paljon. Sisäkattoihin haettiin edulliset ratkaisut käyttämällä ”navettalevyä”, ei hassumpi vaihtoehto ja se on akustisesti hyvä ratkaisu. Lattiat ovat pääosin betonilattioita. Lattiavalu ei ihan onnistunut ja siihen tuli nopeasti näkyviin pieniä halkeamia. Tilanne ratkaistiin niin, että lattia pinnoitettiin epoksilla. Nyt lattia on 20 vuoden käytön jälkeenkin vielä hyvässä kunnossa.
Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka.
Koko prosessia summatakseni: suunnittelun ensimmäinen versio oli A. Version F kohdalla olimme viimein yksimielisiä suunnitelmista. Kaikkiaan suunnitelmia kertyi minulle 16 kilon verran erilaisissa paperimuodoissa. Mutta lopussa kiitos seisoo: suunnitelman tavoitteet saavutettiin, aikataulu piti ja pysyttiin kustannusarviossa. Eeva Mikolan runkosuunnitelman asettama 1000 neliömetrin näyttelytila toteutui.
Olen tietysti vahvasti jäävi, mutta minun mielestäni rakennus on ajattoman komea. Kova jumppaaminen suunnitellessa ei mennyt hukkaan. Toiminnallisesti ja esteettömyydessä ei tarvitse yhtään hävetä muihin vastaaviin museoihin nähden.
Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka.
Kirjoittaja Heikki Eskola kuuluu edelleen maatalousmuseon ystäviin, sekä museosäätiön hallintoneuvostoon. Eskolalle myönnettiin kotiseutuneuvoksen arvonimi loppuvuodesta 2024 hänen pitkällisestä työstään kotiseudun hyväksi, joista monet ovat liittyneet tavalla tai toisella rakennusperintöömme.
