Pula-ajan keittiössä
Sana pula-aika tuo tavallisesti mieliin toisen maailmansodan, voikukkakahvin ja perunakeiton. Kriisiaikoja, jolloin elintarvikkeiden saanti on ollut niukkaa on Suomen historiassa ollut muitakin, mutta 1940-luvun puute on niin lähellä, että vielä löytyy ihmisiä, jotka voivat kertoa omakohtaisia kokemuksia ostokorteista, hedelmävoista ja sakariinilla makeutetuista porkkanakaramelleista.
Kaikki kortilla
Sotien ja jälleenrakennuksen aikainen elintarvikkeiden säännöstely toteutettiin vuosina 1939-1950. Kansanhuoltoministeriö, jonka tehtävänä oli elintarvikkeiden ja kulutustuotteiden tuotannon ja jakelun organisointi, perustettiin vain kuukausia ennen talvisodan puhkeamista.
Ensin säännöstelyn alaisiksi joutuivat ainoastaan kahvi ja sokeri. Valtion tarkoitus oli säästää ulkomaanvaluuttaa muihin hankintoihin rajoittamalla tuontitavaran kulutusta. Jakelua varten painettiin valtion ostokortteja, jotka jaettiin kaikille kansalaisille. Ensimmäisellä yleisostokortista leikatulla kupongilla sai lokakuussa 1939 kilon sokeria.
Säännöstely pääsi kunnolla käyntiin vasta välirauhan ja jatkosodan aikana ja se tuli ulottumaan jokaiselle kansan elämänalueelle. Kansanhuoltoministeriön Elintarvikeosasto jakoi vuonna 1940 leipä-, liha-, maito- ja rasvakortteja. Kansalaiset jaettiin kategorioihin iän, sukupuolen ja työn fyysisen rasittavuuden perusteella. Noin 6500 ammatin energiantarve määriteltiin tarkasti ja ne jaettiin viiteen ryhmään työnkuvan raskauden perusteella. Elintarvikkeisiin oikeuttavat kupongit jaettiin näin laskennallisen tarpeen mukaisesti.
Ruoka-aineiden annosmäärät olivat hyvin niukkoja. Niiden tarkoitus oli pitää kansalaiset lähinnä työkuntoisina, ei kylläisinä. Vuonna 1942, jolloin säännöstely oli kireimmillään, keskiraskaan työn suorittajan laskennallinen päiväannos oli: 250g leipää, 2dl maitoa, 5g voita, 15g lihaa ja 25g sokeria.
Tuottajalta valtiolle tai vapaaseen kansanhuoltoon
Korttijärjestelmä koski ennen kaikkea kaupungissa asuvia kuluttajia. Maatilojen tuottajat olivat edelleen lähes omavaraisia. Säännöstelyjärjestelmä koski maaseutua toisella tavalla.
Miesten ollessa rintamalla pulaa oli erityisesti työvoimasta. Kansanhuoltoministeriö pyrki ratkaisemaan ongelmaa yleisellä työvelvollisuudella, määräämällä kaupunkilaisia talkootöihin tiloille.
Sodan aikana säädettiin myös laki leipäviljan luovutus- ja varastoimisvelvollisuudesta. Sadosta vähennettiin viisitoista kiloa jokaista maatalon ruokakunnan jäsentä kohden sekä tietty määrä siemenviljaa hehtaaria kohti. Loput viljasta lunastettiin valtiolle. Sota-ajan pitkittyessä pakkoluovutuksen piiriin joutuivat myös maito, voi, perunat, kananmunat, liha ja kala.
Vielä Talvisodan aikana kansalaiset jaksoivat nähdä niukkuuden kansallisena projektina, mutta välirauhan aikana, jolloin säännöstely pääsi todella käyntiin, alkoi rivestä kuulua riitasointuja. Maanviljelijät ilmoittivat satonsa alakanttiin ja kalastajat myivät saaliinsa heti satamassa. Eläinten ja tuotteiden piilottelu oli tiloilla tavallista. Säädetyt korttiannokset olivat niin niukkoja, että niillä oli vaikea tulla toimeen. Kansalaiset eivät osanneet nähdä omaa selviytymistään kovin suurena rikkeenä.
Vaikka musta pörssi tai leikkisästi “vapaa kansanhuolto”, pyrittiin valtiovallan toimesta leimaamaan epäisänmaalliseksi toiminnaksi, on arvioitu, että jopa kolmasosa elintarvikkeiden myynnistä sota- ja pula-aikana tapahtui tiskin alta.
Korviketta ja vastiketta
Korttijärjestelmän ja mustan pörssin lisäksi kaupunkilaisilla oli muitakin keinoja hankkia ylimääräistä ruokapöytään. Kaupunkiviljely nousi suosituksi. Palstoja perustettiin jopa kaupunkipuistoihin, asuinalueille ja teiden varsille. Kansalaisia kannustettiin hyötykasvien viljelyyn ohjein ja kilpailuin. Perunanviljelyn suosio kasvoi kolminkertaiseksi. Kesäporsaita pidettiin kaupunkiasunnoissa ja lampaita, vuohia ja hanhia pihan perällä.
Virallinen propaganda painotti luonnonkasvien terveellisyyttä ja kotitalousopettajat ympäri maan valistivat kansaa villivihanneksien ja muiden syötäväksi kelpaavien kasvien käytöstä. Ajan media oli pullollaan ohjeita kuinka tulla toimeen ilman jotain ja kuinka korvata tuotteita toisilla. Tuttujen tuotteiden kadottua kauppojen hyllyiltä turvauduttiin korvikkeisiin ja vastikkeisiin. Korvikkeella tarkoitettiin yleensä jatkettua tuotetta ja vastikkeella viitattiin korvaavaan aineeseen, joka ei sisältänyt enää alkuperäistä tuotetta lainkaan.
Kekseliäisyys oli arvossaan ja vanhat työtavat nousivat kunniaan. Esimerkiksi paistinrasvalle keksittiin kaikenlaisia vastikkeita, kenties kekseliäimpinä etikka ja parafiiniöljy. Sokerin korvasi puolestaan ensin synteettiset makeutusaineet sakariini ja dulsiini. Kun niiden saatavuus vaikeutui, mieliin muistui vanha tapa keittää siirappia porkkanoista ja sokerijuurikkaista. Vuoden 1942 Kotiliesi -lehdissä ohjeistettiin emäntää korvaamaan pinaatti nokkosella, palsternakka koiranputkella, salaatti voikukan lehdillä ja parsa järviruo´olla. Erityisen suuren suosion saavutti Toivo Rautavaaran kaksiosainen teos Mihin kasvimme kelpaavat, jossa neuvottiin valmistamaan ruokaa mm. jäkälästä ja merilevästä.
Elintarvikkeiden säännöstely tuli lopulta kestämään Suomessa lähes viisitoista vuotta. Sodan jälkeen järjestelmää alettiin purkaa hitaasti. Kahvin ja sokerin säännöstely lopetettiin viimeisenä, vuonna 1954. Ainoastaan viinakortti jäi käyttöön aina vuoteen 1970 asti.
Elokuun Ruokakeskiviikon teema on pula-ajan kotikeittiö. HUOM! Tilaisuus on peruttu osanottajien vähäisyyden takia, teemaan palataan uudelleen keväällä 2024.
Kirjoittaja Maileena Vaajoensuu toimii Sarka-museon näyttelyamanuenssina
Lisälukemista:
Jaatinen, Satu, 2004. Kortilla korviketta: Säännöstelyä ja selviytymistä pula-ajan Suomessa. Multikustannus. Helsinki.
Kotiliesi: vuosikerrat 1939 – 1944
Nissinen Aarne & Somersalo, Eva, 1943. Kortiton ruoka ja miten käytän korttiannokseni. WSOY. Helsinki.
Rautavaara, Toivo, 1942. Mihin kasvimme kelpaavat I osa. Kansanhuoltoministeriön julkaisuja. WSOY. Helsinki.
Rautavaara, Toivo, 1943. Mihin kasvimme kelpaavat II osa. Kansanhuoltoministeriön julkaisuja. WSOY. Helsinki.
