Piparkakkujen historiaa
Joulukuu on hyvässä vauhdissa ja piparkakkujen tuoksu on leijaillut jo monissa keittiöissä.
Kanelilla, neilikalla ja inkiväärillä maustettujen pikkuleipien leivonta kuuluu joulun ajan rituaaleihin, tehtiin ne sitten kaupan valmistaikinasta tai isoäidin perinnereseptillä.
Piparkakut ovat saapuneet Suomeen Saksasta jo keskiajan lopulla. Niiden valmistusohjeita varjeltiin suurina salaisuuksina kartanoiden ja pappiloiden keittiöissä ja 1700-luvun lopulla ne vakiinnuttivat paikkansa juhlien kahvipöydissä. Makeiden ja mausteisten leivonnaisten historia ulottuu kuitenkin paljon kauemmas.
Hunajan makeus
Piparkakun edeltäjä on hunajakakku, jota on leivottu esihistoriallisista ajoista lähtien. Vanhimmat, noin 5000 vuotta vanhat pikkuleipämuotit on löydetty Intiasta ja faarao Ramseksen mukaan matkalle tuonpuoleiseen laitettiin ihmisen muotoisia hunajakakkuja jo noin 3500 vuotta sitten. Jauhoista ja hunajasta leivotuilla kakuilla uskottiin olevan parantavia ominaisuuksia ja niitä syötiin lääkkeinä. Hunajakakut olivat myös hyvin säilyviä. Paimenet ja matkamiehet nauttivat niitä evääksi ja munkit kantoivat niitä viittojensa laskoksissa pyhiinvaellusmatkoillaan. Kerrotaan, että viikingitkin purjehtivat niiden voimalla.
Keskiajan Euroopassa mausteisia hunajakakkuja valmistettiin luostareissa, joissa oli usein oma mehiläistarha. Hunajan uskottiin parantavan sekä kehon että mielen sairauksia mehiläisten synnittömän luonteen vuoksi. Vasta myöhemmin lääketiede on pystynyt analysoimaan hunajan antibioottisia vaikutuksia. Terveysvaikutusten lisäämiseksi hunajakakkutaikinaan sekoitettiin luostarin puutarhassa kasvatettuja yrttejä. Mausteisia kakkuja myytiin lääkkeeksi myös luostarin ulkopuolelle ja vähitellen kaupunkien leipuritkin alkoivat valmistaa hunajaisia herkkuja.
Ensimmäiset merkinnät hunajakakkuja leipovista leipureista ovat vuoden 1188 Nürnbergistä. Nürnberger Lebkuchen, eli nürnbergiläinen elämänleipä on toiminut esikuvana meidän tuntemallemme piparkakulle.
Sokerin yleistyessä uuden ajan alusta lähtien se vähitellen korvasi hunajan piparkakkujen makeuttajana. Samalla pipareita alettiin maustaa yhä voimakkaammin.
Mausteinen tuoksu
Hunajakakut saivat aikojen saatossa paikallista väriä. Perusreseptiin kuului pääasiassa hunajaa ja jauhoja, mutta esimerkiksi Italiassa leivonnaiset oli tapana maustaa mantelilla ja Espanjassa aniksella ja kanelilla.
Luostarien yrteillä maustettuja hunajakakkuja maustettiin myös pippurilla, mikä saattaa tuntua nykynäkökulmasta oudolta. Mauste liittyy kuitenkin edelleen pohjoismaisen pikkuleivän nimeen, piparkakku (vrt. ruots. pepparkaka tai norj. pepperkaker). Pippurin uskottiin parantavan vatsavaivat, lievittävän vilustumisen oireita ja jopa karkoittavan paholaisen.
Kaukoidän mausteet, jotka ovat näytelleet merkittävää roolia piparkakkujen reseptiikassa vuosisatoja, ovat olleet vaikean saatavuutensa ja korkean hintansa vuoksi aikansa luksustuotteita. Kanelin, inkiväärin ja neilikan suurimittaisempi tuonti Eurooppaan alkoi ensimmäisten ristiretkien aikaan, noin tuhat vuotta sitten, vaikka niiden käytöstä on viitteitä vieläkin aikaisemmalta ajalta. Hunajakakkujen maustamisessa oli huomattavia paikallisia eroavaisuuksia, mutta mainitut mausteet muodostivat jo varhaisessa vaiheessa variaatioiden rungon.
Inkivääriä käyttivät jo muinaiset roomalaiset ja se mainitaan antiikin aikaisissa lähteissä vatsalääkkeenä. Hunajan ja inkiväärin yhdistelmällä on hoidettu myös influenssaa ja hengitysvaikeuksia. Erityisen suosittua inkiväärin käyttö on ollut Iso-Britanniassa. Englanniksi piparkakku onkin gingerbread (inkiväärileipä).
Kanelia on tuotu Eurooppaan jo antiikin ajoista lähtien. Sitä on käytetty balsamoinnissa, yskänlääkkeenä sekä mausteena. Neilikka puolestaan nimettiin mausteiden kuninkaaksi 1600-luvulla. Sen uskottiin karkottavan niin paholaisen kuin pahanhajuisen hengityksenkin.
Onnea, vaurautta ja pitkää ikää
Piparkakkutaikina on materiaalina helposti muotoiltavaa ja uunivalmiit kovat sileät pinnat inspiroivat koristeluun. Etenkin lasten mielestä on hauskaa muotoilla leipomuksensa muistuttamaan ihmis- tai eläinhahmoja. Ehkä se on meillä verissä.
Piparkakkujen muodoilla on oma symboliikkansa ja kuvaperinteensä, joka liittyy usein pyhiin tulevaisuutta turvaaviin rituaaleihin. Antiikin Kreikassa uhrattiin eläinten muotoisia pikkuleipiä jumalten lepyttämiseksi ja viiikinkien tiedetään tarjonneen pyöreitä aurinkoleipiä Odinille onnellisen uuden vuoden turvaamiseksi. Myöhemminkin perinteisten, esimerkiksi lasin suulla leikattujen pyöreiden piparkakkujen symboliikka on yhdistetty vuodenkiertoon, aurinkoon, valoon, suojaan ja turvaan.
Anna-Liisa Mattila on kerännyt teokseensa Piparikirja tavallisimpien piparkakkumuotojen perinteitä ja symboliikkaa.
Vanhastaan tuttuja piparkakkujen muotoja Suomessa ovat sydämet, porsaat, ukot, akat, kukat ja tähdet. Sydämen Mattila yhdistää rakkauteen, uskollisuuteen ja onneen. Hänen mukaansa Unkarissa kosinta on saattanut tapahtua sydämen muotoisen piparkakun välityksellä.
Porsas symboloi eläinuhrina vaurauden tavoittelua ja pipariukolla tai -akalla toivotetaan pitkää ikää.
Suomessa erityisen suosittu kukka on feminiinisyyden ja hedelmällisyyden symboli ja uskoa symboloivan tähden tarkka merkitys riippuu sen sakaroiden määrästä. Viisisakarainen merkitsee voittoa, kuusisakarainen on Daavidin tähti ja kahdeksansakarainen tähti viittaa Betlehemin tähteen ja kristuksen syntymään.
Perinteisten piparkakkumuottien kirjo on laaja ja niiden symboliikka liittyy suureksi osaksi kristillisiin perinteisiin. Kellot merkitsevät joulun ilosanomaa, kuunsirppi on neitsyt Marian symboli ja perhosessa voidaan nähdä kristuksen ylösnousemuksen vertauskuva.
Viime vuosina piparkakkujen sakraalia perinnettä ovat rikkoneet niin siilit ja ketut kuin muumihahmotkin. Kotien uunipelleillä seikkailee sydämien ja kukkien lomassa hirviä, oravia, hattivatteja ja dinosauruksia. Uskonnolliset merkitykset ovat saaneet osittain väistyä iloisen talvijuhlan tunnelman tieltä, mutta piparkakkujen tuttu makea, mausteinen tuoksu leijailee edelleen keittiössä.
Kirjoittaja Maileena Vaajoensuu työskentelee Sarka-museossa ja maustaa piparinsa voimakkaasti inkiväärillä.
Lähteet:
Mattila, Anna-Liisa 2001. Piparikirja. Atena Kustannus. Jyväskylä.
