Papuja ja paahtoa, tasseista ja kupeista
Kahvia on Suomessa juotu niin kaupungeissa kuin maaseudullakin jo pidemmän aikaa, mutta millaista kahvia se on ollut? Kofeiinipitoisuus ainakin on ollut huomattavasti pienempi, mikä selittää sen, miksi Suomessa on niin paljon tarinoita siitä, kuinka monta kuppia kahvia on juotu kesteillä. Myös valmistusprosessi on ollut erilainen, mikä on osaltaan vaikuttanut kahvin makuun.
Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka.
Alkujaan niin kaupunkien kuin maaseudunkin kahvit tehtiin omakätisesti, sillä kahvi oli pitkään ostettavissa ainoastaan raakapapujen muodossa. Näin ollen kahvi piti paahtaa itse. Maaseudulla raakapapujen ostaminen oli tavallista vielä 1930-luvullakin. Pavut ostettiin usein säkeittäin, eli kymmeniä kiloja kerrallaan. Tämä pohjautui siihen, että raakapavut säilyivät paremmin, kun taas paahdetut pavut pysyivät hyvänä vain joitain viikkoja. Jauhettu kahvi härskiintyi vielä nopeammin. Tästä johtuen kahvia valmistettiin yleensä juuri se määrä, kuin sitä sillä hetkenä tarvittiin. Toisaalta varakkaissa taloissa kupariset kahvipannut olivat hellanreunalla lämpimässä aamusta iltaan vieraiden varalta.
Koska kahvi oli kallista, sen riittoisuuden takaamiseksi talossa pidettiin myös usein sumppikattilaa, johon kaadettiin mahdolliset ylijääneet kahvit odottamaan seuraavaa kertaa. Kahvisumppi kaadettiin sitten toiseen pannuun, johon lisättiin vähän uutta kahvia ja keitettiin taas tarjolle. Osasyynä siihen, miksi niityllä keitetyn kahvin maku saattoi tuntua paremmalta kuin tuvan kahvit saattoikin olla siinä, että silloin keitossa ei käytetty sumppivettä. Eli kun seuraavan kerran joku tarjoaa sumppia, voi olla paikallaan varmistaa, millaisesta keitoksesta on kyse.
Maataloudessa on aina ollut monenlaisia työkaluja, eikä sitä kahviakaan keitetty ilman oikeanlaisia välineitä. Kahvinjuonti toi mukanaan monenlaisia uusia esineitä koteihin astioiden lisäksi. Kahvin paahto tapahtui prännäreiden eli rännäleiden kanssa hellalla tai avotulella. Paahdetut pavut jauhettiin puolestaan kahvimyllyssä, joka lienee monelle tuttu näky (vaikka kaikki eivät sitä ehkä itse ole käyttäneetkään). Toki kaikilla ei välttämättä aluksi ollut kahvimyllyä, jolloin pavut saatiin jauhettua huhmareen kanssa.
Kahvipaahtimoiden perustaminen Suomeen 1800-luvun lopulla aloitti pikkuhiljaa muutoksen kohti valmiiksi paahdetun kahvin ostamista, vaikka paahdettu kahvi ohittikin raakakahvin suosion vasta 1920-luvulla. Valmiiksi paahdetun kahvin laatu oli tasaisempaa kuin kotona tehdyn ja sen käyttö poisti monta työlästä vaihetta kahvinjuojan ja kahvinautinnon väliltä. Kuten monissa maaseudun työnmuutoksissa on käynyt ilmi: jos joku asia on helpompi tehdä toisin tai ostaa valmiina, siirtymä uuteen on helpompi tehdä.
Suodatinkahvi (joka taitaa olla suurimalle osalle nykykahvinjuojista tutumpi muoto) saapui Suomessa kauppoihin suodattimineen vuonna 1956, eli vasta kaksi vuotta sen jälkeen, kun kahvi oli nautintoaineista viimeisenä vapautunut sota-aikaisesta säännöstelystä. Ennen sotavuosia Suomeen oli tuotu keskimäärin 2,6 miljoonaa kiloa raakakahvia, mutta säännöstely muutti tilanteen nopeasti. Kahvin säännöstely alkoi jo vuonna 1938 ja vuonna 1941 siirryttiin korvikekahviin. Kahvinkorvikkeissa käytettiin usein sikuria ja monet kasvattivat sitä omassa pihassa, sitä saatettiin myös käyttää kotona kahvisumpin jatkeena. Sikurikasvin juuret korjattiin syksyisin, pestiin ja paloiteltiin. Uunissa kuivattamisen jälkeen seurasi paahto, sitten ne jauhettiin ja sekoitettiin kahvin joukkoon. Vuodesta 1942 alkaen kansalaiset saivat kuitenkin enää vain kahvinvastiketta, joka ei sisältänyt lainkaan kahvia, vaan sen valmistus pohjautui kotimaisiin kasveihin. Usein vastikkeena käytettiin voikukan juurta, mutta käytössä olivat myös ohra, rukii, tammenterhot, sokerijuurikkaat, herneet, pavut sekä perunankuoret! Tästä on siis melkoinen harppaus makumaailmassa, jos mietitään sitä, minkälaista kahvia nykyään kotona ja kuppiloissa nautimme.
Mutta mistä kahvia on Suomessa juotu? Kupeista voidaan puhua jo aika varhain. Kahvista tuli koko kansanjuoma 1870-luvulla, tuolloin astiat olivat maaseudulla usein vielä puisia, mutta varojen mukaan panostettiin posliini-, tina-, hopea- ja lasiastioihin. Vaikka puuastiat olivat käytössä, kahvittelu oli parempi suorittaa (seurasta ja tilanteesta riippuen) posliinisista astiastoista, kahviserviiseistä. Tehdasvalmisteisista posliineista kotimaista taidonnäytettä tarjosi 1800-luvun lopulla tehtaansa avannut Arabia. Ostovoiman kasvun myötä omavaraisuus väistyi ja rahaa sijoitettiin pikkuhiljaa myös yleellisyyteen, jota kahviastiastotkin alkujaan olivat.
Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka.
Alun alkaen posliinisissa kahvikupeissa ei välttämättä ollut korvaa ja alulautanen oli syvempi kuin nykyään. Tämä johtuu siitä, että kahvi oli tapana juoda tassilta. Yleensä tämä tapa sisälsi ryystämistä ja sokerinpalan imeskelyä, etenkin sokeritopan kärkiosa oli hitaasti sulava pala ja herkku kahvin kanssa. Tämän juontitavan pitäminen rahvaana tai huonona käytöksenä johti pikkuhiljaa tassilta juomisen poisjäämiseen kahvittelukulttuurissamme, mikä puolestaan kasvatti kahviastiastojen merkitystä. Tasseista juomisessa oli toisaalta myös hyötyä, nimittäin kahvia sai juotua niistä nopeammin, kuin kupeista. Alkujaan kahviin ei lisätty sokeria tai kermaa, vaan sitä juotiin sellaisenaan ja kupissa juoman jäähtyminen kesti pidempään, kuin tassilla. Suoraan hellalta otetun kahvipannun kahvin lämpötila oli 100 asteista, eli jäähdyttämiselle oli hyvä syy!
Kahvilla on paikkansa niin arjen kuin juhlienkin keskellä. Kun puhumme kahvista ja siihen liittyvistä tavoista Suomen historiassa, erot kaupungin ja maaseudun välillä eivät näyttydy kovin isoina. Kun puhumme kahvista, voisimmekin todeta, että samaa kahvia kaikki joivat ja vielä nauttivatkin siitä! Kahvista riittääkin jutun juurta vielä seuraavalle viikolle, jolloin pääsemme pureutumaan kahvittelun sosiaaliseen luonteeseen. Selviääkö viimein, mistä johtuu perisuomalainen tapa kursailla kahvipöydässä?
Senna Levonen
Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka.
