Omavaraisuudessa vara parempi: omavaraisuuden ja huoltovarmuuden historiasta
Omavaraisuus ja huoltovarmuus ovat näinä kriisiaikoina nousseet taas ajankohtaisiksi aiheiksi. Esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus uutisoi 17.3., että Suomessa ruoan omavaraisuusaste on naapurimaata Ruotsia useita kymmeniä prosentteja korkeampi. Huoltovarmuuskeskuksen toimintaa on esitelty etenkin sen jälkeen, kun sen varastot päätettiin avata terveydenhuoltovälineiden osalta. Siksi Tarinatiinussa kurkistetaan tänään suomalaisen omavaraisuuden sekä huoltovarmuuden historiaan ruoan näkökulmasta.
Satojen vuosien ajan suurin osa suomalaisista oli omavaraisia. Kaikki ruoka viljeltiin, kasvatettiin, kerättiin, kalastettiin ja säilöttiin itse. Ruoka saatiin kirjaimellisesti oman kodin maasta. Vain ruoan säilömisessä tärkeä suola ostettiin.
Itsenäisen Suomen omavaraisuuspyrkimysten ja huoltovarmuustyön juuret ovat viljapulassa, joka maassa vallitsi Suomen itsenäistyessä. Suomi oli 1800-luvun jälkipuoliskolla tullut riippuvaiseksi tuontiviljasta, kun maatalous oli alkanut kaupallistua ja maataloustuotannossa painopiste oli siirtynyt viljan viljelystä lypsykarjatalouteen. Viljaa tuotiin erityisesti Venäjältä, jonka hedelmällisillä aroilla pystyttiin tuottamaan edullisempaa viljaa kuin Suomessa. Suomi tuli riippuvaiseksi halvasta venäläisestä viljasta, ja tilanteen ongelmallisuus paljastui viimeistään ensimmäisen maailmansodan aikana.
1910-luvun alussa Suomen leipäviljaomavaraisuus oli 35–40 prosentissa. Ensimmäisen maailmansodan ja Suomen itsenäistymisen myötä viljan tuonti kuitenkin tyrehtyi niin Venäjältä kuin muualtakin maailmasta. Seurauksena oli elintarvikekriisi, sillä aikalaisten kokonaisenergiansaannista lähes 60 prosenttia tuli leivästä ja viljasta. Suurin osa suomalaisista kärsi vuonna 1918 aliravitsemuksesta.
Sotien välinen aika
Jotta vastaavanlainen kriisitilanne voitaisiin jatkossa välttää, panostettiin Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla maan maataloustuotannon kasvattamiseen ja erityisesti viljaomavaraisuuden nostamiseen. Kotimaista tuotantoa tuettiin, tuontiviljalle säädettiin tulleja ja vuonna 1932 säädettiin myllyille sekoituspakko. Sekoituspakko esti myllyjä tuottamasta jauhoja vain ulkomaisesta viljasta, sillä myllyjen oli aina tuontiviljaa jauhaessaan sekoitettava joukkoon myös kotimaista viljaa.
Vuonna 1928 perustettiin Valtion viljavarasto, jonka tehtäväksi määriteltiin muun muassa huoltovarmuuden takaaminen.
Viljaomavaraisuus nousi sotien välisenä aikana noin 60 prosentista 90 prosenttiin. Toisen maailmansodan aikana useista elintarvikkeista oli kuitenkin pulaa, mutta Suomi ei joutunut samalla tavalla nälkäkriisin partaalle kuin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.
Toisen maailmansodan jälkeen
Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa jatkettiin omavaraisuuteen panostamista, ja Suomi oli elintarvikkeiden osalta pitkälti suljettu talous. Sotien jälkeen kotimaisen maataloustuotannon turvaaminen erilaisten tukikeinojen avulla on oikeutettu sillä, että Suomen kaltainen pieni ja syrjäinen maa on mahdollisten kriisien aikana liian haavoittuvainen ilman ruokaomavaraisuutta.
Maataloutta tuettiin tukemalla suoraan viljelijöitä, sääntelemällä peruselintarvikkeiden hintoja ja suojaamalla tuontimaksuilla ja veroilla kotimaista tuotantoa ulkomaiselta tuonnilta. Sellaisia ulkomaisia elintarvikkeita, joita tuotettiin myös Suomessa, varten piti hankkia tuontilupa. 1970-luvulla omavaraisuusajattelu laajentui peruselintarvikkeista öljykasveihin, puutarhatuotteisiin ja ruoantuotannossa tarvittaviin välineisiin kuten rehuihin, koneisiin ja energiantuotantoon.
Sataprosenttista omavaraisuutta elintarvikkeissa on kuitenkin mahdotonta saavuttaa, sillä maataloustuotannossa tarvitaan erilaisia koneita, rehua, kemikaaleja ja energiaa, joista osa joudutaan tuomaan ulkomailta.
Nykyinen Huoltovarmuuskeskus perustettiin vuonna 1993. Huoltovarmuuskeskuksen ja huoltovarmuuden historiasta kertovaan videoon voit tutustua Huoltovarmuuskeskuksen sivuilla.
Osaksi EU:n sisämarkkinoita
Kun Suomesta tuli Euroopan Unionin jäsen vuonna 1995, Suomi siirtyi osaksi EU:n sisämarkkinoita, joilla elintarvikkeet liikkuvat vapaasti. Ruokaturvan ylläpito edellyttääkin nykyään kotimaisen tuotannon ohella sitä, että EU:n sisämarkkinat toimivat. Globaalit ilmiöt kuten ilmastonmuutos tai pandemiat puolestaan pakottavat tarkastelemaan ruokaturvaa globaalisti.
EU-jäsenyys aiheutti huolta kotimaisen ruoantuotannon tulevaisuudesta. Kotimainen ruoantuotanto on omavaraisuutta laajempi kysymys, mutta korkea omavaraisuusaste edellyttää monipuolista kotimaista tuotantoa. Kotimaisten elintarvikkeiden menekkiä on 1990-luvulta lähtien pyritty edistämään erilaisilla valtion, yritysten kuin ammattiliittojenkin hankkeilla ja kampanjoilla. Tunnetuin kampanjoista on pysyväksi elintarvikkeiden merkiksi vakiintunut Hyvää Suomesta kampanja, joka käynnistyi vuonna 1993.
Tällä hetkellä Suomessa valmistettujen elintarvikkeiden kotimaisuusaste on 82 prosenttia. Viljaa, maitoa, lihaa ja kananmunia tuotetaan Suomessa suurin piirtein sen verran kuin näitä elintarvikkeita kulutetaankin.
Lähteet:
Päivi Alakuijala: Laulujoutsen nousee lentoon. Hyvää Suomesta –projektikertomus 1993–1996 (1997).
Pirjo Markkola (toim.): Suomen maatalouden historia 3 (2004).
Matti Peltonen (toim.): Suomen maatalouden historia 2 (2004).
Ruoan kotimaisuutta ja omavaraisuutta käsiteltiin Saran Ruokamuseon Kotimaista, kotimaasta –näyttelyssä, joka oli esillä Ruokakulmassa 17.9 –1.3.2020.
