Tulvinut oja heinäpellolla. Nils Westermarckin kokoelma, Suomen maatalousmuseo Sarka

Ojituksella eroon liiasta vedestä

Näin keväisin maanteitä ajellessa huomaa peltojen monin paikoin muuttuvan kuin pieniksi järviksi. Tämä johtuu lumen sulamisesta ja maanperän tiiveydestä. Sulanut vesi ei läpäise maan pintaa tarpeeksi nopeasti ja vesi kerääntyy maan pinnalle. Tämän vuoksi peltoja pitää kuivattaa lähes kaikkialla. Kuivatus tehdään ojittamalla, mutta vaikka pelto olisi ojitettu niin vettä voi olla ojillekin liikaa, jolloin pois valuminen tapahtuu hitaammin. 

Peltojen kuivattamisen historia ulottuu tuhansien vuosien taakse, peltojen vesittymistä on pyritty säätelemään lähes yhtä kauan kuin on viljelty. Muotoja on ollut monenlaisia, maaperään on kaivettu kivisoraa, oksia tai poltettuja pyöreitä saviputkia, jotka kuljettivat valumavettä eteenpäin. Roomalaiset kaivoivat jopa miehenmentäviä tunneleita, joita käytettiin peltojen kuivatukseen ja muuhun veden kuljetukseen.

Hevoset vetämässä oja-auraa. Nils Westermarckin kokoelma, Suomen maatalousmuseo Sarka

Meille Suomeen salaojittaminen tiiliputkilla on rantautunut mahdollisesti jo 1600-luvulla, mutta yleisempi käytäntö siitä tuli vasta 1800-luvulla. Silloinkin se oli pääasiassa isojen kartanoiden vastuulla, sillä työ oli kallista ja hidasta lapioilla kaivamista. Muualla pellot oli tuolloin ojitettu noin 7 metrin välein kaivetuilla avonaisilla sarkaojilla, jotka laskivat suurempiin kokoomaojiin ja niistä edelleen valtaojiin. Salaojassa vesi kuljetetaan kokoomaojiin maan alla olevien putkien avulla. Peltoihin kaivetaan kapeita ja syviä uria sopivalla kaltevuudella johtaen ne kokoomaojaan. Uriin asetetaan vettä keräävät ja kuljettavat putket jotka peitetään soralla ja mullalla. 

Tiesitkö, että sana ’salaoja’ saattaa olla savolaista alkuperää? Lähde: Suomen salaojituksen historia, s. 37.
Salaojitus käynnissä Ylistaron kylässä Kokemäellä 1952. Kuvaaja Pekka Kyytinen. Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.

Suomen itsenäistyttyä perustettiin Suomen Salaojitusyhdistys ry, jonka palveluksessa toimivat salaojitusteknikot suunnittelivat viljelijöiden toimeksiannosta heidän peltojensa salaojituksen. Viljelijät tilasivat erikseen urakoitsijan tekemään työn sekä tarvittavat putket ja päällyssoran. 1900-luvun alkupuolella salaojitus oli vielä pitkälti lapiotyötä ja putket tiilestä tai laudoista. Lapioimalla työ oli tarkkaa, mutta hidasta. Työtahti oli vain muutamia kymmeniä metrejä päivässä, vaikka kaivajia saattoi olla jopa 20. Urakoitsijat ja salaojitusteknikot yöpyivät ja ruokailivat kohteessa.

Koneistumisen myötä myös salaojituksen suosio ja tarve lisääntyi. Traktoreilla oli vaikea työskennellä tiheästi avo-ojitetuilla pelloilla ja muutenkin tarvittiin lisää pelto-alaa, jota avo-ojat hukkasivat. Suomalainen Pellonraivaus Oy alkoi 1940-luvulla hankkia amerikkalaisia Cleveland ja Buckeye- salaojituskoneita, jotka olivat raskaita ja vaativat 10-20 miestä salaojituksen suorittamiseen. Niitä käyttäviä urakoitsijoita tilattiin lähinnä suurille tiloille. Tavallisille maanviljelijöille suuri työryhmä tällaisella koneella oli liian kallis investointi.

Buckeye salaojituskone. Satakunnan Maanviljelijäin Klubin salaojitusyhtiö noin 1920-luvulla Kaukjärvenkartanon pellolla. Tampereen historialliset museot.
Cleveland Gårdskullan kartanon pellolla 1959. Kuvaaja Erkki Voutilainen. Museovirasto.

Pienyrittäjät valtaavat alan

1950-luvun lopussa alkoi ilmestyä ketterämpiä salaojituskoneita. Ensin esiin astui ruotsalainen Hercules, joka oli traktorivetoinen ja kulki omilla pyörillä. Hercules vaati ympärilleen enää vain neljä työmiestä, mikä alensi työn kustannuksia huomattavasti. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi tehokas märkään peltomaahan. Toinen kevyempi kone oli Santahaminassa valmistettu Santahaminalainen, joka oli koottu White-puolitelakuorma-auton päälle. Se teki tarkkaa jälkeä, ja oli tehokas mutta hyvin painava.

Vuonna 1959 valmistui loimaalaisen Kurpan Konepajan salaojituskone, joka sai myöhemmin nimekseen Mara. Nämä koneet muuttivat suomalaisen salaojituksen kokonaan. Konepajan perustajan Mauno Kurpan ajatuksena oli ollut luoda salaojituskone, joka on laadukas, ylläpitokustannuksiltaan edullinen, toimintavarma sekä hankintahinnaltaan halpa. Tässä hän toden totta onnistui. Rungoksi valikoitunut Fordson Major traktori oli yleinen, joten sitä oli helppo huoltaa ja saada varaosia. Maran hankintaan kuului myös korjauspalvelu, jossa rikkoutuneen koneen tilalle sai uuden. Maran työporukkaan kuului alkuun viisi miestä: salaojakoneen kuljettaja, apumies sekä kolme putkenlaskijaa. Talon väki lapioi soran putkien päälle. Pienemmät työkoneet avasivat ovet pienyrittäjille, joilla oli nyt varaa hankkia salaojituskone urakointityötä varten. Urakoitsijoiden määrä nousi nopeasti, joten he pystyivät toimimaan hyvin paikallisesti eikä siten ollut enää tarvetta majoittua kohteessa ja rasittaa talon väkeä.

Maran esittelyä. Kuva: Dinolift Oy.
Salaojitusta Tuusulassa 1961. Kuvaaja Pekka Kyytinen. Museovirasto.

Kurpan Konepajan voittokulku jatkui, ja 1960-luvulla yritys julkaisi isomman Ukko-Mara salaojituskoneen, jossa oli hydraulinen voimansiirto. 1970-luvulla alettiin pikkuhiljaa kokeilla muoviputkia tiiliputkien sijaan. Muovia kohtaan oltiin monin paikoin hyvin kriittisiä, minkä vuoksi sen käyttöaste nousi hyvin hitaasti. 1980-luvulla sen käyttö kuitenkin puoltavien tutkimusten valossa nousi ja vuodesta 1990 asti maahan on kaivettu vain muoviputkia.

Kurpan konepaja oli 70-luvulla kehittänyt toiseen salaojituskoneeseensa automaattisen putkenlasku järjestelmän muoviputkille ja puoliautomaattisen putkenlaskukourun tiiliputkille. Järjestelmät yhdistettiin myöhemmin myös Ukko-Maraan. Keksintöjen avulla salaojitustyöryhmästä pystyttiin vähentämään vielä 1-2 henkilöä joka alensi salaojituskustannuksia, nopeutti työtä ja sai aikaan salaojitusmäärien nousun. Henkilötyömäärää vähensi entisestään Kurpan Konepajan keksimä Sora-Mara, joka vielä sorasti salaojaputken päälle automaattisesti. Salaojitus lähti 1960-luvulla nopeasti nousuun. Vuoden 1960 aikana Suomessa oli salaojitettu noin 15 000 ha peltoa, ja jo 1965 vuositahti oli noussut 35 000 hehtaariin.

Ukko-Mara kaivuulaite yhdistettynä Fordiin. Leena Kurpan kokoelma, Suomen maatalousmuseo Sarka
Ukko-Mara muoviputkenlaskulaitteella. Leena Kurpan kokoelma, Suomen maatalousmuseo Sarka.

1980-luvulla salaojitukseen tuli vielä aurakoneet, joilla salaoja saatiin aikaiseksi ”avaamatta ojaa”, eli aurasalaojakone kyntää eteenpäin ja luo maahan syvän kapean loven tiivistäen maa-aineksen putken tieltä sivuun. Muoviputki laskettiin putkitelalta automaattisesti ja sora syötettiin suppilon kautta erillisestä sora-vaunusta. Aurakoneet olivat jopa nelinkertaisesti nopeampia muihin salaojakoneisiin verrattuna.

Salaojitus ja siinä käytettävää koneistoa on esillä uudessa On se kone! –näyttelyssä, joka avautuu yleisölle lauantaina 8.6.2024. Salaojituksen tukisäätiö on yksi näyttelyn tukijoista.

Kirjoittaja on On se kone! näyttelyn projektityöntekijä Petra Nikula.

P.S. On se kone! –näyttely tulee laajenemaan tulevaisuudessa myös DigiSarka-palveluun, jonne tulee katsottavaksi esimerkiksi salaojituksen koneistumista avaava multimedia.  

Lähteet:

Laine, Kirsi; Museoesineen merkitysanalyysi MARA-salaojakone. Teoksessa Laari 2018. Suomen maatalousmuseo Sarka. 2018. Linkki: Laari_2018.pdf (digisarka.fi)

Salaojituksen perinneyhdistys; Salaojitus Suomessa 1950-2000. Karisto Oy.

Aarrevaara, Heikki; Suomen salaojituksen historia. Salaojituksen tukisäätiö. 3. uudistettu painos. Helsinki 2014. Linkki: Historia-0291_001.pdf (salaojayhdistys.fi)

Luettavaksi muita Saran salaojitukseen liittyviä kirjoituksia:

Tarinatiinu: Näyttelyyn ja syvemmälle: Kun tekniikantaju ja bisnesvainu kohtasivat

Kuukauden esine: 8/2019 LoKoMo valtaoja-aura

Tarinatiinu: Viikon kuva: Oja-aura työssä

Kuukauden esine: 8/2021 Salaojaputkikone

Kuukauden esine: 09/2007 Salaojitusvälineitä

Sinua saattaisi myös kiinnostaa