Perunanviljelyn esineistöä näyttelyssä ja kokoelmissa
Perunanviljely yleistyi Suomessa 1800-luvulla. Perunanviljelyn alkuvaiheisiin liittyvää tietoa on esitelty museon aikaisemmassa Tarinatiinu-kirjoituksessa. Alkuun perunanviljely oli hyvin pienimuotoista ja siihen käytettiin jo olemassa olevia, muuhun käyttöön kehitettyjä työkaluja. Myöhemmin käyttöön tulivat nimenomaan tämän mukulakasvin viljelyyn erikoistuneet välineet.
Viikin maatalousmuseosta peräisin olevat Ennen koneita -näyttelyn esineet ovat museon vanhimpia perunaan liittyviä työkaluja. 1800-luvulla perunanviljely oli yhä pitkälti käsityötä. Saman luonteen se säilytti lähes koko 1900-luvun lukuisilla kotitarveviljelyä harjoittavilla pienillä tiloilla ja puutarhapalstoilla ympäri Suomen.
Ennen koneita näyttelyn esineistö painottuu perunanviljelyn osalta sadonkorjuun aikaan. Perunaharoilla paitsi torjuttiin rikkaruohoja, paikoin myös nostettiin perunoita. Yleisemmin ja yhä edelleen perunannostokäytössä oleva työkalu on perunakuokka. Näyttelyn kuokat ovat kotoisin Valkjärveltä ja Pyhämaasta. Tämän työkalun yleisyydestä kertoo se, että erilaisia perunakuokkia löytyy Saran kokoelmista yli 30 kappaletta.
Pienimuotoisessa perunanviljelyssä käytettiin työkaluina myös puisia perunalastoja. Perunalasta ei rikkonut perunan kuorta niin helposti kuin kuokka ja perunat säilyivät paremmin talven yli. Lastat Ennen koneita näyttelyssä ovat peräisin Lapualta. Vankkaa kokopuista perunatadikkoa käytettiin niin ikään apuna perunannostossa. Näyttelyn tadikko on saatu kokoelmaan Alavudelta. Karjalassa käytettiin perunannostossa myös lyhytpiikkistä ja pitkävartista perunahankoa.
1800-luvun jälkipuolella perunan viljely tuli kaiken kansan tietoisuuteen ja yhä suurempia peltoaloja otettiin viljanviljelystä perunan tuotantoon. Perunan läpimurtoon vaikutti myös perunakellarien yleistyminen, jolloin perunat saatiin säilymään syömäkelpoisina ja itävinä läpi talven seuraavaan kevääseen. Perunaa opittiin käyttämään paitsi ihmisravintona, myös karjanrehuna ja viinan polttoon.
Perunan kylvössä vaot pellolle voitiin vetää kevyellä koukku- tai kehäauralla tai sahralla. Peruna-aurojen kehittämistä jatkettiin 1900-luvun alkupuolella ja esimerkiksi museon kokoelmissa olevassa Koiviston sahrassa on erityisesti perunan nostoon tarkoitetut lisäsiivekkeet. Sahra oli monipuolinen työkalu ja sitä voitiin käyttää perunavakojen avaamiseen, multaamiseen ja perunannostoon. Haranakin sitä saattoi käyttää, joskaan se ei ohjattavuutensa vuoksi soveltunut tähän tarkoitukseen yhtä hyvin.
Haraamista eli rikkaruohon poistoa voitiin tehdä myös hevosvetoisella risukarhilla. Perunamaat lienevätkin risukarhin, samoin kuin yksinkertaisten puuaurojen viimeisiä työmaita, joissa niitä muistellaan käytetyn paikoin jopa vielä 1960-luvulla.
Ennen 1900-luvun vaihdetta kehitettiin myös ensimmäiset yksinkertaiset perunannostokoneet, joiden jäljiltä tosin perunoissa oli melkoisesti vaurioita. Sarka-museon kokoelmien vanhin perunannostokone on saksassa valmistettu Original Harder -kaivupyöräkone 1920-luvulta. Ennen toista maailmansotaa käynnistynyt kotimainen konepajateollisuus alkoi kehittää koneita ja apulaitteita perunanviljelyn tehostamiseksi. Saran kokoelmista löytyy 1950-luvulta peräisin oleva, tuolloin suosittu PEKO Toveri perunannostokone.
Junnilan Konepajassa Salossa alettiin valmistaa sarjatuotantoja perunankokoojarumpuja 1940-luvun lopulla. Mynämäelle kotiutunut ja nopeasti kansainväliseksi laajentunut yritys kehitti uraauurtavia maatalouskoneita ja 1970-luvulla markkinoille tulivat esimerkiksi automaattinen perunanistutuskone sekä Teho-Juko perunannostokone. Sarka-museon kokoelmissa säilytetään Junnilan Konepajan valokuva-arkistoa noin 10 000 diakuvan ja negatiivin vahvuudella.
Jutun kirjoittaja Elsa Hietala työskentelee Sarka-museossa amanuenssina.
Lisälukemista:
Hietala, Elsa: JUKO – osa suomalaisen maatalouskonevalmistuksen historiaa. LAARI 2013 – Suomen maatalousmuseo Saran vuosikirja. Saarijärvi 2014.
