Museo peilinä
Vastikään Suomen maatalousmuseo Sarassa aloittaneena uutena museonjohtajana olen heti joutunut perustavanlaatuisten kysymysten äärelle. Minun on pystyttävä vastaamaan siihen, miksi Sarka on olemassa ja mikä on sen ydintehtävä. Vastauksen antaminen vie pohtimaan samaa kysymystä koko museoalan näkökulmasta: Mihin museoita ylipäänsä tarvitaan ja mikä on niiden tehtävä?
Helppo tapa lähteä vastaamaan on viitata Kansainvälisen museoneuvoston ICOM:in (International Council of Museums) museon määritelmään: ”Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”
Määritelmä nostaa museon keskeisiksi tehtäviksi yhteiskunnan palvelemisen, tutkimuksen ja opetuksen edistämisen sekä mielihyvän tuottamisen. Tämä tapahtuu aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä vaalimalla, tutkimalla ja esittämällä. Kaikesta tästä olen itsekin samaa mieltä, mutta sanamuodot kuulostavat kovin kaavamaisilta ja puisevilta, määritelmälausekkeesta kun on kysymys. Mikä siis voisi olla eloisampi tapa kertoa, mihin museoita tarvitaan?
Kun tarkastellaan kulttuurihistoriallisia museoita, joihin Sarkakin lukeutuu, yksi mahdollinen ratkaisu on etsiä vertailukohtaa ihmisen muistista. Monessa mielessä museon voi sanoa olevan yhteiskunnalle samaa kuin muistin ihmisyksilölle. Psykologian tutkijoiden piirissä vallitsee kohtalainen yksimielisyys siitä, että ihmisen muisti on kehittynyt aikojen saatossa ei niinkään tallennuspaikaksi eletylle elämälle vaan vertailuaineistovarastoksi nykyhetkeä ja tulevaisuutta varten. Me emme muista menneisyyttämme siksi, että voisimme aina halutessamme lähteä päänsisäiselle aikamatkalle takaisin lapsuutemme maisemiin tai teini-ikämme identiteetinetsintäseikkailuihin. Muistimme on tarkoitus tarjota meille aiempaan kokemukseen perustuvia eväitä siihen, miten voisimme kohdata erilaisia eteemme tulevia tilanteita. Mitkä ovat hyviksi havaittuja ratkaisuja ja mitkä taas toimimattomia keinoja erilaisissa ongelmatilanteissa? Meidän on helpompi löytää etsimiämme esineitä, jos muistamme mihin olemme ne jättäneet. Meidän on helpompi jättää illan viides viinilasillinen ottamatta, jos aiemman kokemuksen perusteella muistamme, ettei se ainakaan edistä seuraavan päivän hyvinvointiamme.
Aivan samoin toimii museo yhteiskunnallisella tasolla. Se ei taltioi asioita sellaisina kuin ne joskus olivat tai tapahtuivat, vaan esittää niistä tulkintoja (mielellään useampia erilaisia). Erilaiset tulkinnat menneisyyden tapahtumista sekä niiden syistä ja seurauksista auttavat nyky-yhteiskuntaa puntaroimaan erilaisia tulevaisuutta koskevia päätöksiä ja arvioimaan aiempien kokemusten kautta, minkälaisiin lopputuloksiin ne voisivat johtaa. Filosofi George Santayana on kiteyttänyt tämän ajatuksen usein siteeratussa toteamuksessaan muotoon: ”Ne, jotka eivät kykene muistamaan menneisyyttä, ovat tuomitut toistamaan sitä.”
Saman ajatuksen voi välittää myös monisanaisemmin vertauksin. Rantaseutujen asukkaana vertaan historiallisia museoita mielelläni soutajan itselleen valitsemaan kiintopisteeseen. Ihminenhän matkaa tulevaisuutta kohti aivan kuten soutaja, selkä menosuuntaan päin. Hän näkee vain sen, minkä on jättänyt taakseen, ja mitä kauemmas hän etenee, sitä epäselvemmäksi jo ohitetut maisemat käyvät. Suunnistaminen on huomattavasti helpompaa, jos käytettävissä on kauas näkyvä kiintopiste, joka koko ajan näyttää, mistä suunnasta hän on tulossa. Silloin on paljon helpompi myös arvioida, mihin suuntaan on menossa, vaikka määränpäätä ei olekaan näkyvissä.
Toinen toimiva vertaus on puhua museosta peilinä. Nyt en tarkoita sitä, että museo peilin tavoin heijastelee tekemissään valinnoissa ja esille nostamissaan asioissa omaa aikaansa ja sen arvoja, mikä myös on usein esitetty näkökohta. Museo voi toimia peilinä myös toisella tavalla. Museo tarjoaa vuosikymmenten tai -satojen takaisen heijastuspinnan, jota vasten nykyihminen tai nyky-yhteiskunta voi tarkastella itseään. Jos omassa ajassaan katsoo ympärilleen ja vertaa itseään vain omiin aikalaisiinsa, saattaa syntyä vääristynyt kuva siitä, mikä on ihmiselle välttämätöntä. Nykyajan mukavuudet, korkea elintaso, uusin teknologia ja kaikki se ympärillämme vallitseva yltäkylläisyys, jota päivittäin kohtaamme, voi vaikuttaa itsestään selvältä elämän perusedellytykseltä. Jonkin toisilla olevan asian puuttuminen itseltä voi taas vastaavasti tuntua suurelta puutteelta ja saada kuvittelemaan, että oma elämä on jotenkin vaillinaista siihen asti, että itsekin on onnistunut saavuttamaan tuon samaisen asian. Toisaalta hektinen elämänmeno tai henkisen työn alati kumuloituva kuormitus vaikuttavat vastaavasti olevan väistämätön osa elämää. On vain kestettävä tai murruttava. Muita vaihtoehtoja ei ole.
Jos sen sijaan itseään tarkastelee menneisyyden kuvastinta vasten, näyttäytyy oma olemus täysin erilaisena. Museoiden avaamat näkymät erilaisiin menneisyyksiin tarjoavat nykyhetkelle arvokasta perspektiiviä oman ajan itsestäänselvyyksiin ja niiden kyseenalaistamiseen. Kuva omasta itsestä muuttuu toisenlaiseksi, kun lakkaa vertaamasta itseään aikalaisiin ja tarkasteleekin sen sijaan, millaisissa olosuhteissa ja minkälaisista aineksista ihmiset ovat aiemmin rakentaneet elämänsä.
Menneisyyttä tutkiskelemalla voi yllättäen oppia kaikkein eniten omasta itsestään. Museossa käynti voi siis parantaa omaa itsetuntemusta ja kenties myös itsetuntoa. Tai sitten käy päinvastoin: katkeruus siitä, mitä kaikkea itseltä puuttuu, vaihtuu huonoon omaantuntoon kaikesta siitä ansaitsemattomasta ylellisyydestä, jonka keskellä elää. Niin tai näin, uusia näkökulmia avautuu joka tapauksessa, ja siitä on tuskin koskaan enemmän haittaa kuin hyötyä.
Jos museot mielletään peileiksi, on Sarka niistä yski tärkeimmistä. Valtaosalta nykysuomalaisia, olivatpa heidän juurensa sitten valtakunnan rajojen sisä- tai ulkopuolella, löytyy korkeintaan sukupolven tai parin mittainen kytkös joko suoraan maatalouteen tai vähintään maaseutuun. Siksi juuri Sarka on aivan keskeisimpiä museoita Suomessa muistuttamassa niistä olosuhteista, joissa omat perheenjäsenemme ja heitä edeltäneet polvet ovat eläneet. Heidän maailmaansa tarkastelemalla näemmekin yllättäen itsemme tarkemmin kuin koskaan ennen. Useat omakuvat meistä itsestämme limittyvät toisiinsa. Näemme omat juuremme ja vaiheet, joiden kautta meitä ympäröivä yhteiskunta on muovautunut siksi, mitä se nyt on. Näemme vaihtoehtoisia nykyhetkiä ja niiden osina vaihtoehtoisia versioita itsestämme, kun hahmotamme, että monet yhteiskunnan kehityskulut olisivat voineet johtaa myös toisenlaisiin lopputuloksiin. Ennen kaikkea näemme nykyhetken moninaiset itsestäänselvyydet kyseenalaistettuina.
Kirjoittaja Lauri Viinikkala on Suomen maatalousmuseon Saran museonjohtaja.
