Monipuolinen museo: Kummitustarinoita ja mystistä jakoaikaa
Lokakuun viimeisenä sunnuntaina museon Ennen koneita –näyttelyssä oli tavallista hämärämpää. Siellä täällä led-kynttilät loivat valoaan, ja kävijöiden korviin kantautui näyttelyn tavallisen äänimaailman lisäksi omituisia kolahduksia, kalahduksia ja kiljahduksia. Tarkkasilmäinen näyttelyvieras löysi aurojen, tiinujen ja kuokkien keskeltä peurankallon, hämähäkkejä seitteineen, tuijottavan silmän tai kuvan vainajasta.
Amanuenssi Riikka Soinisen vetämällä ”Etkös elävä pelkää” -teemakierroksella kuultiin vanhoja kauhutarinoita ja tutustuttiin entisajan suomalaisten uskomusmaailmaan. Entisaikaan, kun sadonkorjuu oli saatu suoritettua ja päivät pimenivät kohti talvea, talon väki siirtyi ulkotöistä sisätiloihin tekemään puhdetöitä. Hämärässä tuvassa päreiden heikossa valaistuksessa kerrottiin erilaisia kummitus- ja kauhutarinoita. Tarinoissa vainajat nousivat ruumislaudoiltaan ja kulkivat kummittelemassa, pirut houkuttelivat pahaa aavistamattomia ihmisiä turmion teille ja murhatut lapsivainajat itkivät kätköpaikoillaan kurjaa kohtaloaan.
Lokakuun viimeisen sunnuntain teemakierros sekä näyttelyn ääni- ja valomaailma olivat museon tapa viettää halloweeniä ja kekriä. Teemakierroksella kerrotut tarinat olivat suurimmaksi osaksi sellaisia, joita on kerätty ja talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Tarinoilla on kuitenkin pitkät juuret ja ne ovat kulkeneet kansan keskuudessa parhaimmillaan satoja vuosia.
Tarinoissa kuullaan kaikuja niin 1700-luvun moraali- ja säätykäsityksistä kuin kauhuromanttisista keskieurooppalaisista tarinoista. Vanhimmat kaiut heijastelevat aikoja, jolloin niin aikakäsitys kuin suhtautuminen kuoleman jälkeiseen elämään poikkesivat nykyisestä. Tarinoiden lisäksi vanhasta uskomusmaailmasta voi saada kiinni tarkastelemalla jakoaikaa.
Vanhaa suomalaista sadonkorjuujuhlaa ja vuoden päätöstä, kekriä, seurasi aivan erityinen ajanjakso, jakoaika. Kuten kekrin, myös jakoajan ajoitus vaihteli, mutta pääsääntöisesti se sijoittui loka-marraskuun vaihteeseen, tyypillisimmillään kekrin ja Martin päivään väliin.
Jakoaika liittyy ajanlaskuun ennen nykyisiä kalentereita. Yksi aurinkovuosi ja 12 kuun kierrosta, kuuvuosi, eivät mene tasan. Väliin jää noin 12 vuorokauden mittainen jakso, jota tasaamaan jakoaika tarvittiin. Jakso sijoittui ikään kuin kahden vuoden väliin ja oli siksi huomionarvoista ja erilaista aikaa. Jakoajalla tehtiin vanhan vuoden asiat viimeistä ja uuden vuoden asiat ensimmäistä kertaa. Oikeilla teoilla kuluneen vuoden onni siirrettiin seuraavaan vuoteen.
Oli myös luonnollista tulkita enteitä, joiden uskottiin kertovan tulevan vuoden säästä ja ihmiskohtaloista. Arveltiin esimerkiksi kovin aurinkoisen jakoajan enteilevän kuivaa kesää. Jos jakoaikana oli pilvistä, tuli märkä kesä. Sään ennustaminen oli merkittävää eritoten maatalouden kannalta.
Jakoaikana rajat näkyvän ja näkymättömän maailman välillä olivat ohuimmillaan, joten haltioiden ja esi-isien ajateltiin olevan liikkeellä. Tautien uskottiin tarttuvan helposti. Siksi oli tärkeää jakoajan aikana viettää hiljaiseloa ja pidättäytyä tekemästä etenkin meluisia ja sotkuisia töitä.
Jakoaikaan osui luontevasti myös työväen ja palkollisten loma. Römppä-, runtu- eli väliviikollaan piiat ja rengit saattoivat vaikkapa vierailla kotiseuduillaan. Kekrin tienoilla oli tapana myös järjestää pestuumarkkinoita eli eräänlaisia työnhakumessuja. Vapaaviikon aikana palkollisten sopimukset joko uusittiin tai he siirtyivät uuteen talouteen. Palkollisten vapaaviikko jäi paikoilleen kekrinaikaan nykyiseen kalenteriin siirryttäessä ja jakoajan menettäessä merkitystään.
Jakoaikana ei annettu mitään naapureille tai kulkevaisille eikä heiltä myöskään mitään pyydetty, sillä ajateltiin, että se, mikä tuona aikana pois annettiin, ei enää milloinkaan palaisi takaisin.
Kirjoittaja Iina Wahlström on Sarka-museon näyttelyamanuenssi.
