Lämmittävät ja suojaavat villasukat
Viimeistään marraskuun viimat saavat meidät vetämään villasukat jalkaan. Villasukat tuntuvat ikiaikaiselta ja itsestään selvältä osalta suomalaista vaate- ja käsityöperinnettä. Neulonta onkin ollut tärkeä käsityötaito vaatteiden valmistamiseksi. Villasukat ovat paitsi lämmittäneet jalkoja, myös suojanneet niitä maataloustyön tuoksinassa.
Sukkien edeltäjiä olivat jalkarätit eli jalkaterän ympäri kierrettävät kankaat. Sääreen suojaa saatiin puolestaan säärisiteillä eli rivoilla tai vaikkapa karjalaisilla kalsuilla, jotka olivat sukavarren tapaiset säärystimet. Jalkarätit säilyivät käytössä pitkään myös sukkien jo yleistyttyä. Ne olivat osa arkista pukeutumista sellaisenaan ja niistä saatiin sukkien kanssa käytettynä lisälämpöä talvisin.
Kuva: Samuli Paulaharju, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelmat, CC BY 4.0.
Neulontataito lienee tunnettu Suomessa jo ainakin 1400-luvulla. Kuitenkin vielä 1500-luvulla varakkaat porvarit käyttivät lähinnä hienoja tuontisukkia, vaikkakin myös kotivalmisteisia villasukkia käytettiin. Nämä varhaisimmat kotivalmisteiset villasukat olivat ilmeisesti kuitenkin kinnasneulatekniikalla valmistettuja.
Neulotuista sukista tuli koko kansan vaate 1700-luvun aikana. Aluksi sukkia käytettiin säästeliäästi, esimerkiksi vain juhla-asun osana. Vielä 1800-luvulla oli monin paikoin tapana pukea sukat vain sunnuntaisin tai kesteihin. Jokanaisen perustaito sukan kutomisesta tuli viimeistään 1800-luvulla.
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.
Sukkia kudottiin usein muiden töiden ohella, esimerkiksi paimenessa ollessa. Tavallista oli myös ottaa neuletyö mukaan vaikkapa naapurissa vierailtaessa.
Suomessa on valmistettu koristeellisia ja värikkäitä neuletöitä, mutta arkinen villasukka oli tyypillisesti harmaa eli värjäämättömästä langasta valmistettu. Sukkien pinta saatettiin kevyesti vanuttaa, mikä lisäsi niiden kulutuksen- ja kosteudenkestävyyttä.
Neulomisen tekniikka on meillä muuttunut aikojen saatossa. Vielä 1900-luvun alussa Suomessa neulottiin yleisesti oikealta heittämällä, joka on vanhin Euroopassa käytetty neulomisen tekniikka. Se sopi hyvin tiiviiden neulosten valmistukseen. Kansakouluissa opetettiin neulontataitoa 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Opetettavaksi tekniikaksi valittiin heittämällä neulomisen sijaan nopeampana pidetty mannermainen neulontatekniikka, jota pääasiassa tänä päivänä käytämme.
Ennen tehdasvalmisteisten, kaupoissa myytävien ostopuikkojen yleistymistä neulepuikot tehtiin Suomessa usein käsityönä kotona tai vaihtoehtoisesti teetettiin kyläsepällä. Kotona valmistettiin etenkin puisia puikkoja. Koivu mainitaan parhaiten neulepuikkoihin soveltuvaksi puulajiksi, sillä se on kovaa ja kestävää eikä väänny niin herkästi kuin monet muut puulajit. Koivun sanottiin myös luistavan muita puulajeja paremmin, mikä helpotti neulomista.
Metallipuikkojen valmistuksessa saatettiin hyödyntää kotoa löytyneitä tarvikkeita, kuten teräs- ja rautalankaa tai polkupyörän ja sateenvarjon pinnoja.
Suomessa vanhimmat ostetut neulepuikot olivat metallisia sukkapuikkoja, joita kiertävät kulkukauppiaat myivät konteistaan. Sepät myivät tuotteitaan omissa liikkeissään sekä toreilla. Sekatavarakauppojen valikoimissa sukkapuikot yleistyivät 1900–1930-luvuilla.
Kuva: Eino Heinonen, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.
Lähteitä:
Marketta Luutonen, Anna-Maija Bäckman ja Gunnar Bäckman: Lankapaitoja ja muita asusteita. Maahenki Oy. Porvoo 2016.
Anna Rauhala: Neulonnan taito. Kansatieteellinen arkisto 59, Suomen muinaismuistoyhdistys. Helsinki, 2019.
Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri. WSOY. Porvoo, 1998 (4. painos).
