Kynttilänpäivä
Tulevana sunnuntaina vietetään kynttilänpäivää. Alun perin juhlaa vietettiin jo 2.2., mutta kynttilänpäivä siirtyi vuonna 1772 kalenteriuudistuksen jälkeen nykyiselle paikalleen, eli helmikuun toisen päivän jälkeiselle sunnuntaille. Kynttilänpäivällä on kuitenkin pidemmät juuret. Suomessa kirjalliset lähteet mainitsevat sen jo 1600-luvun puolella, kun Turun piispa Eerik Sorolainen mainitsee kynttilänpäivän saarnakirjassaan. Hän esittää, että Marian puhdistuspäivää voidaan kutsua myös kynttilänpäiväksi.
Kynttilänpäivä vakiintuikin nimitykseksi Marian kirkottamisen merkkipäivälle ja tästä kytköksestä johtuen juhla liittyi puhdistautumiseen. Kristillisten vaikutteiden myötä kynttilöiden valo alkoikin symbolisoida Kristusta, mutta jo vanhastaan Suomessa tiedettiin kynttilöissä piilevän suuria voimia. Esimerkiksi lapsivuoteessa makaava pystyi puhdistamaan huoneen kynttilällä pahoista hengistä, jotka olisivat lasta voineet vahingoittaa ja niiden valo helpotti vainajan matkaa tuonpuoleiseen.
Kynttilänpäivänä kirkoissa pyhitettiin tulevan vuoden aikana käytettävät kynttilät, joita varmasti oli suuret määrät talonpoikaisasumuksiin verrattuna. Onkin hyvä muistaa, että omavaraisen maatalouden aikakaudella kynttilät olivat harvassa. Ne olivat varattu juhlakäyttöön tai kun taloon tuli arvokkaampia vieraita. Tämä pohjasi siihen, että aikana jolloin kynttilät tehtiin itse, niitä voitiin valmistaa yleensä vain kerran vuodessa. Tämä oli syksyisin, kun oli teurastuksen aika. Talvisin valoa toikin etupäässä päreet, joita joidenkin arvioiden mukaan tarvittiin vuodessa jopa 20 000 kappaletta.
Kynttilänpäivä on näkynyt siihen liittyvissä ruokaperinteisessä ja ennusmerkkien etsimisessä. Keski-Suomessa oli tapana syödä niin kutsuttu kynttiläpuuro, joka oli rasvaliemeen tehty ohrapuuro. Pohjoisempana on puolestaan menty sanonnan mukaan ”siankynttä kynttelinä” ja valmistettu siansorkista kynsikeitto tai sorkkavelli. Syysteurastuksessa talteen otetut sorkat toivat helmikuussa ruokavalioon kaivattua rasvaa.
Ruokavalion huomioimista kuvaa myös sanonta: ”Vasta kynttelinä karjan ruoka kahtia ja ihmisen kolmia.” Kevään odotusta siivitti usein siis myös pieni nälkä, koska oli tarpeen varmistaa, että sekä ihmiset, että eläimet saavat syödäkseen edeltävän satokauden tuotoksista. Tätä oli omiaan täydentämään vanha sanonta: ”Kevät keikkuen tulevi”, jolla viitataan nälän tuoman heikotukseen.
Koska kynttilänpäivää pidettiin sydäntalvenmerkkipäivänä, oli ymmärrettävää, että tämän jälkeen alettiin jo odottaa kevättä. Sää oli ihmisen kontrollin ulkopuolella, vaikka ennusmerkkejä tulevasta koitettiin nähdä. Kynttilänpäivänä seurattiin esimerkiksi ruukkukasvien kehitystä, sillä jos ne alkavat jo helmikuussa kasvaa, sai odottaa varhaista kevättä.
