”Kyllä härkä vetää, jos sarvet pitää” – Esineenä ies
Härkiä eli kuohittuja sonneja käytettiin maataloudessa vetoeläiminä lounaisessa Suomessa 1800-luvulle asti. Varsinais-Suomen lisäksi härkiä käytettiin Ala-Satakunnassa, Länsi-Uudellamaalla sekä Lounais-Hämeessä. Härkäalueen ulkopuolella suosittiin hevosia. Joissakin kartanotalouksissa tästä voitiin poiketa. Myös satunnainen puute hevosista saattoi ajaa käyttämään härkiä myös vahvoilla hevosalueilla.
Talonpojat alkoivat suosia härkiä Lounais-Suomessa erityisesti 1600-luvulla, koska Ruotsin valtion jatkuva sotiminen aiheutti loputtomia hevosten takavarikointeja. Myös talonpoikien kyytivelvollisuus sai suosimaan härkiä.
Härät olivat voimakkaita vetoeläimiä. Ne olivat sitkeitä ja säyseitä, mutta samalla myös kankeita ja hyvin hitaita. Härät olivat lisäksi melko onnettomia talvikeleillä. Parhaiten ne soveltuivat verkkaiseen maataloustyöhön.
Hevosiin verrattuna härät tyytyivät vähempään. Ne olivat myös hevosia edullisempia. Talossa saattoi olla sekä hevosia että härkiä. Hevosia haluttiin paikoin säästellä, joten härkiä voitiin käyttää vetoeläiminä ja hevosilla kuljettiin pidemmät matkat. Esimerkiksi tammelalaisessa rusthollissa oli vuonna 1825 neljä hevosta, kaksi varsaa sekä neljä vetohärkää, joille oli annettu nimet Luiko, Tammio, Halli ja Kirju.
Maataloudessa siirryttiin yhä enemmän hevosiin 1800-luvun kuluessa. Uudet maanviljelymenetelmät tekivät häristä lopulta tarpeettomia. Hevoset olivat myös monipuolisempia, sillä ne soveltuivat esimerkiksi metsätöihin.
Lounais-Suomessa virisi 1800-luvun lopulla hevosjalostustoiminta kilpa-ajoineen ja näyttelyineen, jotka osaltaan vauhdittivat painopisteen siirtymistä hevosiin. Aikanaan Suomen suurimpiin maatiloihin kuuluneella Jokioisten kartanolla oli 1850-luvulla 100 vetohärkää ja 40 hevosta. 1900-luvulle siirryttäessä loputkin vetojuhtina toimineet härät saivat väistyä hevosten tieltä.
Härkiä käytettiin vetojuhtina yleensä pareittain. Härkäpari valjastettiin kiinnittämällä härät sarvistaan nahkahihnoilla puiseen ikeeseen. Härkä oli niin tottunut pariinsa, että se ei välttämättä osannut aluksi vetää, jos se iestettiin eli valjastettiin vieraan härän pariksi. Härkä oli iestettävä myös aina samalle puolelle, jolle se oli opetettu. Härkäpari ei osannut ainakaan aluksi kävellä eteenpäin, jos ne oli valjastettu väärälle puolelle.
Ikeen varret saattoivat olla hiukan erimittaisia, sillä varren pituudella voitiin tasata härkien vetovahvuutta. Heikompi sai vähän apuja vahvemmalta ja härät kulkivat suoraan eivätkä lähteneet kaartamaan.
Härkiin liittyy paljon erilaisia sanontoja, jotka ovat levinneet maataloutta laajemmalle. Sanonta olla ikeen alla merkitsi alun perin vetojuhdaksi joutumista. Härkää sarvista ottaminen viittaa puolestaan vaikeisiin asioihin rohkeasti tarttumista. Hankalatkin asiat tulee kohdata ja hoitaa. Ennen sanottiin myös, että kyllä härkä vetää, jos sarvet pitää.
Suomen maatalousmuseo Saran kokoelmissa on erilaisia puisia ikeitä, jotka ovat tulleet museon kokoelmiin eripuolilta Lounais-Suomen vetohärkäaluetta. Yksi niistä on härän pari-ies, joka on alun perin Ypäjän Mannisista. Se kuului Viikin maatalousmuseon kokoelmiin, mutta siirtyi Sarkaan, kun esineet sieltä tulivat osaksi Sarka-museon kokoelmia. Ies on nähtävillä Sarka-museon Ennen koneita -näyttelyssä. 1800-lukuun keskittyneessä näyttelyssä on esillä myös muita puisia ikeitä.
Maria Vanha-Similä, amanuenssi, Suomen maatalousmuseo Sarka
Lue lisää: Vilkuna, Kustaa 1935. Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta ja kulkuneuvoista. Porvoo: WSOY.
