Kun mehiläiset Suomeen tuotiin
Viime viikolla 20.5. vietettiin maailman mehiläispäivää. Mehiläispäivä osaltaan muistuttaa pölyttäjien merkityksestä ruuantuotannollemme, mutta tarhamehiläiset hoitavat vain osan kaikesta maailman pölytystyöstä. Esimerkiksi Suomessa mehiläisillä on ollut merkitystä pölytyksessä vasta noin sata vuotta.
1700-luvun jälkipuoliskolla tehtiin useita yrityksiä tuoda mehiläisiä Suomeen. Aluksi yritykset kaatuivat siihen, että Baltiassa ja Ruotsissa silloin käytetyissä puupölkkypesissä mehiläisiä oli vaikea saada menestyksellisesti talvehtimaan Suomen ilmastossa. Ratkaisu ongelmaan oli olkipesä, jonka parempi ilmanvaihto esti kosteuden tiivistymisen pesän sisälle ja siten mahdollisti talvehtimisen. Yhtäjaksoisesti Suomessa on ollut mehiläisiä ainakin vuodesta 1800 alkaen, jolloin Suomen Talousseura aloitti säännöllisen mehiläisten tuonnin Turun seudulle.
Mehiläisiä Suomeen tuoneet tahot olivat kokeilunhaluisia ja edistysuskoisia säätyläisiä, mutta mehiläishoidon levitessä siitä tuli nopeasti köyhimmän väen lisäansio. Pesiä oli mökkien ja torppien pihoissa, mutta harvoin talollisilla. Vuonna 1894 kruununvoudeille ja nimismiehille osoitetun kyselyn vastauksista ilmenee, että hunaja meni aina oman käytön sijaan myyntiin. Vain Porvoossa paroni Standertsköldin omistamien pesien hunaja käytettiin omassa taloudessa.
Vaikka mehiläisten hoitamista nykyaikaista vastaavilla menetelmillä irtorakenteisissa pesissä opetettiin Suomessa jo 1860-luvulta lähtien, 1900-luvun alkuun asti oli yleistä, ettei mehiläisiä varsinaisesti hoidettu. Mehiläisten omistaja ei välttämättä koskaan tullut lähemmin tutustuneeksi pieneen siivekkääseen karjaansa tai sen elämäntapoihin.
Nykyisin mehiläishoitajat pyrkivät estämään mehiläisten luontaisen lisääntymiskäyttäytymisen eli parveilemisen. Kun mehiläiset kokevat kesällä yhteiskunnan kasvaessa pesänsä käyvän ahtaaksi, ne kasvattavat uuden emon, joka jää vanhaan pesään nuorten mehiläisten kanssa. Vanhat mehiläiset ja vanha emo lähtevät etsimään uutta pesän paikkaa muualta. Reilu sata vuotta sitten parveilu oli kuitenkin mehiläisten omistajan kannalta parasta, mitä saattoi tapahtua. Ottamalla parven kiinni ja asettamalla sen uuteen pesään mehiläispesien määrää oli mahdollista lisätä, mikä mahdollisti sadon korjaamisen.
Mehiläisten omistaja ei välttämättä ottanut parvea kiinni itse, vaan jos lähiseudulla asui joku, joka oli lähemmin tutustunut mehiläisiin, hän saattoi tulla ottamaan parven kiinni. Esimerkiksi Samuli Salmenlinna on muistellut ensikohtaamistaan mehiläisten kanssa 1890-luvulla ja siinä yhteydessä kertonut piippu suussa puussa kiipeilleestä iäkkäästä ”piiäijästä” (vert. ruots. bi), joka haettiin parvea kiinni ottamaan.
Tällaisen käytännön aikaan hunajasadon korjaaminen koitui aina mehiläisten tuhoksi, ja siksi parveilu oli välttämätöntä. Sadonkorjuusta puhuttiinkin ”lahtaamisena”. Oikeastaan käytäntö sopi hyvin siihen kokemusmaailmaan, joka ajan ihmisillä oli: syksyllä oli teurastus- eli lahtiaika, jolloin saatiin suurin osa eläintuotteista.
Lahtaaminen tehtiin sytyttämällä rikkiin kastettu kangas pesän lentoaukolla ja puhaltamalla savu sisään. Siitä seurasi pesässä ankara surina ja suoranainen ulvonta, joka vähitellen vaimeni kohinaksi ja lopulta täydelliseksi hiljaisuudeksi. Operaation uhrit haudattiin maahan ja pesä vietiin lämpimään saunaan. Vahakakut leikattiin irti ja lajiteltiin puhtaille liinavaatteille, joista sidottiin nyytit saunan kattoon. Kankaan läpi hunaja valui alle asetettuun astiaan vuorokauden kuluessa.
1900-luvun alussa mehiläishoitokoulutus lisääntyi ja irtorakenteiset puupesät yleistyivät nopeasti. Myös olkipesissä voitiin käyttää erillisiä laatikoita, joihin mehiläiset keräsivät hunajan. Näin mehiläisiä ei tarvinnut enää uhrata hunajan saamiseksi. Samaan aikaan mehiläishoito alkoi myös yleistyä, mutta suuressa osassa maata se oli edelleen harvinaista tai jopa tuntematonta. Ennen talvisodan syttymistä Lounais-Suomen lisäksi mehiläishoitokeskittymät olivat syntyneet myös Viipurin lääniin ja Etelä-Pohjanmaalle. Vielä nykyisinkin Suomen mehiläiset sijoittuvat pääosin Etelä- ja Keski-Suomeen.
Mehiläiset eivät koskaan voi ratkaista koko pölytystarvetta, joten mehiläisten lisäksi on syytä muistaa myös luonnon pölyttäjiä ja edistää niiden kantojen vahvistumista. Siten varmistamme osin tulevaisuuden ruuantuotantoa ja luonnon monimuotoisuutta.
