Konenäyttelyä uudistamassa
Museonäyttelyn eliniän ennuste on 10 vuotta. Sillä siinä ajassa näyttelytekstit, tulosteet, teknologia ja rakenteet ovat kovan käytön jäljiltä osin vanhentuneet, rikki tai haalistuneet. Lisäksi museoesineet tarvitsevat tauon luxeista ja mahdollisista ihmiskäsien kontakteista. Sarka-museon konenäyttelyä uudistetaan, sillä se on tullut näyttelyikänsä puolesta ehtoopuolelle.
Juuri avattu uutuuttaan hohkava, mainioita yksityiskohtia ja uusinta teknologiaa sisältävä näyttely on kuin suklaakonvehtirasia, jonka voi nauttia yhdellä kertaa (jolloin saattaa tulla herkkuähky) tai käydä useamman kerran löytäen aina jotain uutta ja herkullista koettavaa. Näyttelyn tekijöille uuden synnyttäminen on pitkä, välillä tuskainen, mutta ennen kaikkea hauska ja oivaltava prosessi. Ainakin kun kysymyksessä on maatalouden koneellistumisesta kertova näyttely ja tekijäpuolella on humanistikoulutuksen saanut keski-ikää lähestyvä naisoletettu.
Mitä minä siis tiesin maatalouden koneellistumisesta entuudestaan? Ainakin sen verran, mitä olin yliopistossa opiskellut Suomen historian peruskurssilla. Traktorit valtasivat pellot 1950-luvulta alkaen ja samalla hevosen rooli muuttui työjuhdasta maanviljelijäperheen lemmikeiksi. Niin, ja että traktorit varustettiin erilaisilla ominaisuuksilla. Omakohtainen kokemukseni traktoreista oli melko ohut. Nuoruuteni naapurin pojalla oli Valmet ja ystäväni perhe luotti John Deereihin. Tästä lähtökohdasta piti alkaa rakentaa uutta ja ihmeellistä näyttelyä.
Loistavat kollegat ohjasivat minut heti tiedon ääreen. Sain luettavakseni kasapäin kirjallisuutta, nettilinkkejä, aikakausilehtiä ja arkistomateriaalia. Sen jälkeen elämäni ei ole ollut entisellään. Minulle syntyi henkilökohtainen side maailmaan, jota aiemmin ei ollut elämässäni. Tämän tunteen halusin välittää myös näyttelyyn, jotta jokainen pääsisi osalliseksi koneellisen voiman ihmeellisyydestä.
Tuumasta toimeen. Useiden viikkojen luku-urakan jälkeen siirryin tutkimaan arkistomateriaaleja. Ne osoittautuvatkin täydelliseksi aarreaitaksi! Vihdoinkin löytyi lukujen, tilastojen ja paperinmakuisen maailman jälkeen käyttäjän kokemukset traktoreista, puimureista ja kaikista työkoneista sekä itse työn teosta. ”Kyllä traktorin käyttäminen oli ihan erilaista. Kun oli tottunut siihen, että työkoneet olivat edessä, ei tarvinnut takas katella. Kyllä muutamat ajoivat päisteessä ulos kun pitivät kiinni ohjauspyörästä ja huusivat pruu.”
Eräs vaikeimmista näyttelyn tekemiseen liittyvistä tehtävistä on esineiden valitseminen. Tässä näyttelyssä esineet ovat poikkeuksellisen suurikokoisia ja onkin haasteellista valita, mitkä pääsevät näyttelytilaan. Ensiksi pitää laatia lista niistä esineistä, jotka ovat merkityksellisiä niin näyttelyn tarinan kuin esineellisen arvonsa takia. Listasta tulee pitkä, aivan liian pitkä. Pitää karsia. Tehtävä on raskas ja vaatii useamman kollegan näkemystä, sekä monta palaveria. Sama prosessi on edessä myös kuvavalintojen kanssa.
Näyttelytilana on iso halli, johon voi loihtia valon, värien ja äänien avulla aivan omanlaisensa maailman. Millaisia ääniä kuului kylvötöissä 1950-luvulla? Entä heinänteon aikaan? Koneellistuminen on vaikuttanut lähihistoriassa merkittävästi työprosesseihin. Koneet ovat vähentäneet työvoiman tarvetta, mutta ne ovat samalla myös muokanneet ympäristöämme. Muutos kuuluu myös äänimaisemassa. Viljelymailta on hävinnyt muuttuneiden viljelytapojen myötä hyönteisiä, eivätkä linnut tule etsimään ruokaansa sieltä. Ihmisen ja koneen muodostama työkaksikko ei pidä kahvitaukoja heinätöiden lomassa, joten puheensorinaa ei kuulu enää.
Koneellistuminen muutti maanviljelyä, viljeltävää peltopintaa, työtapaa ja käsitystämme maalaismaisemasta. Näyttelyssä tuodaan tarinoiden, esineiden ja kuvien kautta esiin, millä tavalla maatalousyrittäminen on muuttunut viimeisen 70 vuoden aikana. Näyttelyn päärooleissa nähdään mm. itse maanviljelijä, Velsa peräkärry, leikkuupuimuri Sampo, Mara salaojituskone ja Valmet 502. Sivurooleissa nähdään koneiden tekninen kehitys, tuotantoeläimet ja EU-tukipaperit.
Millainen kokonaisuus tästä syntyy, jää vielä nähtäväksi. Käsikirjoitusvaihe alkaa olla loppusuoralla, mutta näyttelyä päästään rakentamaan monien vaiheiden kautta vasta aikaisintaan vuoden kuluttua.
Niin kuin alussa totesin, tämä on ollut huikean opettavainen matka. Automatkoilla tarkkailen ympäristöä aivan uusin silmin, enkä malta olla huomauttamatta, jos pellon sarkaojia on perattu. Enkä enää hermostu, jos edessä oleva auto ajaa mateluvauhtia, koska kuski on jäänyt ihailemaan viljankasvua. Sillä sehän on ihailun arvoista!
Näyttelysuunnitteluterveisin,
projektityöntekijä
