Koneita tiloille ja puutarhoihin
Suomen maatalous oli pientilavaltaista ja vaikka koneellistumisen edut tunnistettiin, useinkaan koneiden hankkimiseen ei ollut varaa. Pieni tila ei tuottanut sinällään riittävästi. Taloutta paikattiin tilan ulkopuolisilla töillä, silloin kun niitä oli tarjolla. Kaupunkikeskusten lähialueilla kasvavien asutuskeskusten väestö muodosti asiakaspotentiaalin puutarhatuotteille, joita tuottamalla pienikin tila saattoi nostaa kannattavuuttaan. Keskittymällä vihannes-, juures- ja hedelmätuotantoon pientila saatiin vakaalle taloudelliselle pohjalle ilman että täytyi etsiä muita töitä.
Töitä kuitenkin riitti puutarhatilalla, varsinkin sesonkiaikoina. Maanmuokkausta oli tehtävä vuosittain, oli hevosta tai ei. Kasvustoja täytyi harventaa, kitkeä ja käsitellä kasvinsuojeluaineilla sekä riviviljelyksiä harata. Kaikki nämä voitiin tehdä ihmisvoimin, mutta vähänkin kotipuutarhaa suuremmilla viljelyksillä tarvittiin joko lisätyövoimaa tai koneapua. Puutarhatilojen tarpeet kyllä tunnettiin sekä maatalousalan neuvontaorganisaatioissa että maatalouskaupassa.
Tilanne oli sama muuallakin Euroopan pikkutiloilla ja kevyet ja edulliset sarvitraktorit kokivat renessanssin. Tällaisia laitteita oli valmistettu jo 1900-luvun alkupuolella, mutta nyt uusia valmistajia ja malleja tuli markkinoille runsain mitoin. Resepti oli yksinkertainen: otetaan 5-10 hevosvoiman paikallismoottori, liitetään siihen yksinkertainen voimansiirto ja ohjausaisat. Vaihteita oli yleensä 1-3 ja peruutusvaihde. Ohjausta helpottamaan rakennettiin joko ohjausjarrut tai ohjauskytkimet. Voimanulosotosta saatiin pyöritysvoima esimerkiksi jyrsinlaitteelle, joka oli yleisin sarvitraktorien työkone. Sarvitraktoria ajettiin joko kävelemällä sen perässä samalla ohjaten tai istuen työkoneen tai peräkärryn päällä. Erilaisia peräkärryjä oli kaupoissa saatavilla, mutta moni tällaisen koneen käyttäjä rakensi sellaisen itse. Useimpiin tämän luokan traktoreihin oli saatavana myös kyntöaurat, jonkinlainen äes sekä niittokone.
Täällä Suomessa maahantuojat ottivat valikoimiinsa ”kevyttraktoreita” ja ”peltopetoja”, siis sarvitraktoreita ja jyrsimiä. Englantilaiset merkit olivat suosittuja edullisten hintojensa vuoksi, punnan kurssi oli alhainen ja traktoreita oli Britanniasta melko hyvin saatavilla. Vakola koetteli maahantuojien toimittamia koneita ja totesi useimmat joko hankaliksi käyttää, tehottomiksi tai sitten kestävyydeltään heikoiksi. Kaksipyöräisten traktoreiden ryhmäkoetuksessa vuodelta 1949 Vakola testasi BMB Plow-Mate, Iron Horse ja Bolens Husky sarvitraktoreita. Sekä BMB että Iron Horse oli varustettu JAP-moottorilla, Bolens Briggs&Stratton-moottorilla.
Kokeissa todettiin, että kyntäminen oli mahdotonta ilman lisäpainoja. Tällöin traktorien ohjaus kävi raskaaksi. Äestäminen sujui yleisesti ottaen hyvin ja jyrsinlaitteet toimivat tyydyttävästi. Viljelyrivien harauksessa traktorien riittävän tarkka ohjaaminen osoittautui vaikeaksi. Koneiden tekniikka näytti selviä kulumisen oireita jo alle 80 tunnin koetuksessa. Moottorit kuluivat ”huomattavasti”, voimansiirto temppuili ja yleisesti koneita joutui korjaamaan ja säätämään usein.
Myöhemmin 1950-luvulla Vakola koetteli useita muitakin tämän luokan koneita melko huonoin tuloksin. Ainoa sarvitraktori, joka sai Vakolalta suopean arvion, oli saksalainen Holder. Holder HD10 olikin kilpailijoihinsa verrattuna luokkaa ylempänä. Moottori oli Diesel-moottori, traktori oli selvästi painavampi kuin muut, 450kg, ja ohjaus oli helppoa pyöräkytkinten ansiosta. Holderiin oli myös saatavana laaja työvälinevalikoima paluuauroineen ja perunannostokoneineen. Loppuarvostelussaan Vakola toteaa kuitenkin, että lasinalaiseen viljelyyn Holder oli liian suuri ja järeä, mutta avomaalle taas pieni nelipyöräinen traktori olisi joka suhteessa kätevämpi. Sarvitraktorille ei oikein nähty käyttöä täkäläisillä tiloilla.
Kysyntää markkinoilla kuitenkin oli, ja kotimainen teollisuus päätti kuitenkin yrittää. Pääkaupunkiseudulla traktori tuotantoa käynnistivät vuonna 1949 yhteistyössä Oy Auto-Taito ja Oy Wikberg Ab. Tuote oli kaksipyörätraktori ”Myyrä”, jonka ensimmäisen valmistussarjan valmistuessa sai uuden nimen, ”Atom”. Moottorin valmisti Auto-Taito englantilaisten esikuvien mukaan ja voimansiirron sekä työvälineet Wikberg. Atom oli kotimaisuusasteeltaan lähes 90%, mutta hinta nousi liian korkeaksi laitteen tehoon nähden, 253 000,00 mk, kun samaan aikaan vastaava englantilainen tuote maksoi noin 140 000,00 mk. Saksalainen Holder oli vielä kalliimpi, 280 000,00 mk, mutta dieselmoottorilla varustettuna luokkaa ylempänä.
Itse rakennetun moottorin tilalle tuli myöhemmin saksalaisvalmisteinen ILO, jolloin merkki muutettiin taas Myyräksi, näin syntyi siis Myyrä 2. Myyrä 2:een oli saatavilla työvälineiksi jyrsinlaite, kyntöaura, niittokone, äes ja lisäksi kitkaketjut. Vakolalle Wikberg ei Myyrää koskaan antanut koeteltavaksi, olisiko aiemmat tylyt arviot kilpailijoista pelottaneet. Tuotantomäärät jäivät vähäisiksi, ulkomainen kilpailu oli aivan ylivoimaista. Viimeiset Myyrä 2:t valmistettiin 1950-luvun loppupuolella. Saran kokoelmissa on Myyrä 2 traktori, jonka tyyppikilvessä lukee: ” Oy A.J. Wikberg Ab 1957 Nro 364” sekä moottorissa valmistajan kilpi: ”ILO-Werke Pinneberg Hamburg, typ L320LA, nro 919690, Bj. 1956, Hubr. 318 cm3, PS 10,0 /3000 r/min”.
Kirjoittaja Juha Hirvilammi toimii Sarassa kokoelmapäällikkönä.
