Kissa vieköön!
Maaseudun kotieläimistöön kuuluvat eittämättä karja, hevoset, kanat, lampaat ja siat. Näistä erityisesti kaksi ensimmäistä saavat Sarka-museon näyttelyissä suurempaa huomiota, ovathan hevoset ja vetohärät olleet korvaamaton apu peltotöissä ja lehmien tuottama lanta elinehto vanhassa maataloudessa, puhumattakaan karjatalouden historiallisesta merkityksestä Suomelle. Tuiki tärkeä, mutta harvemmin jalustalle pääsevä maatalon eläin on kautta aikain kuitenkin ollut myös kissa.
Tutkijoiden keskuudessa on erimielisyyttä siitä, milloin kissa tarkkaan ottaen kesyyntyi ihmisen seuralaiseksi, mutta kissan kesyttäminen on selvästi sidoksissa maanviljelyn syntyyn. Maanviljelyksen myötä ihmisten riesaksi tulivat viljavarastoja uhkaavat pikku tuholaiset, hiiret. Viljavarastot vetivät tuholaisten ohella puoleensa myös tuholaisia saalistavia pikkupetoja, kuten kissoja. Kissojen läsnäolo havaittiin varmasti hyödylliseksi tuholaisten kurissapidon kannalta ja kissoja alettiin ehkä ruokkimalla houkutella tarkoituksella asumusten läheisyyteen. Kissan itsenäisen luonteen tuntien on oikeastaan epäselvää, voidaanko sanoa, että kissa kesytettiin. Ihmiselle kissasta oli hyötyä hiiret kurissa pitävänä olentona ja kissa taas hyötyi ihmisen seurasta saamalla tältä turvaa, lämpöä ja ravintoa. Ehkäpä kissa lopulta lyöttäytyi omasta tahdostaan ihmisen seuraan ja asettui taloksi. Ainakin 5000 eKr. kissat olivat Mesopotamiassa jo tärkeitä kotieläimiä.
Suomeen kissa saapui ensi kerran luultavasti rautakauden lopulla noin vuosien 800-1000 jKr. välillä samoihin aikoihin, kun suomalaiset alkoivat tulla riippuvaisiksi viljasadoista. Tältä ajalta on tehty vanhimmat arkeologiset löydökset kissoista Suomessa. Ensimmäiset kissat kulkeutuivat Suomeen mahdollisesti viikinkien matkassa idän jokia pitkin, kenties jopa Lähi-idästä asti.
Vanhan ajan maalaiselämässä kissa oli tiiviisti läsnä. Jos talo syystä tai toisesta joutui kissattomaksi, uusi kissa hankittiin yleensä pian. Maalaistalon kissat jakautuivat kahteen ryhmään: navetta- ja tupakissoihin. Navettakissa eli hiirikissa oli puolivilli saalistaja, jonka tehtävä oli pitää hiiret poissa aitoista ja ruokakomeroista. Tehtävänsä vuoksi navettakissaksi haluttiin mielellään eläväinen, villi ja raju kissa, jota ei haluttu opettaa liian ihmisläheiseksi. Jos mahdollista, navettakissaksi hankittiin naaraskissa, sillä kollit olivat hanakampia katoamaan omille teilleen. Nimensä mukaisesti navettakissa asui tavallisimmin navetassa.
Tupakissa oli navettakissaa kesympi, helliteltävä ja siliteltävä seuralainen, joka sai nimensä mukaisesti asua tuvassa ihmisten kanssa. Tupakissat muistuttivat paljon nykyajan lemmikkikissoja. Lämpöinen uuninpankko tai emännän syli olivat tuvassa kissalle mieluisia paikkoja. Talonpoikaisessa hyötyajattelun leimaamassa maailmassa tupakissa oli siitä poikkeuksellinen eläin, että sen pääasiallinen tehtävä oli tuoda talon väelle iloa ja hyvää mieltä. Maaseudun yksinäisille vanhuksille kissa saattoi olla tärkeä ystävä, jonka kehräys toi edes hieman lämpöä ja lohtua kovaan elämään.
Kissojen läsnäolo näkyi maatalon rakennuksissa niin aittojen, tuulimyllyjen, maakellarien kuin joskus asuinrakennustenkin oviin ja seiniin tehtyinä kisanluukkuina. Luukkujen kautta kissat pääsivät rakennusten sisään ja hiirten kimppuun. Kissanluukkuja tehtiin myös johtamaan navettojen ja tallien ylisille, joissa navettakissat mielellään lepäilivät lämpimässä heinien ja olkien seassa pitäen samalla hiiret ja rotat loitolla.
Kissoihin liittyi paljon taikauskoa. Nykypäivänäkin tunnettu uskomus on, että mustat kissat tuovat huonoa onnea. Toisaalta kissan ajateltiin tuovan taloon vaurautta ja pidettiin huonona enteenä, jos kissa jätti talon. Muita vanhan kansan uskomuksia oli, että kissan silmien kutiaminen tarkoitti, että taloon oli tulossa vieraita. Kissan käytöksestä voitiin ennustaa myös säätilan muutoksia. Jos luvassa oli kylmää, kissa pakeni jo etukäteen uunin päälle lämpimään. Myös aarteen luo johdattava haltija saattoi näyttäytyä ihmiselle kissan hahmossa.
Kirjoittaja Riikka Soininen on kissan omistaja itsekin ja työskentelee amanuenssina Suomen maatalousmuseo Sarassa.
