Kaikki karjan hyväksi: metsästys ja petovaino
Metsästys on ollut osa ihmiskunnan arkea jo ennen maataloutta, eikä se täysin siirtynytkään pois maatalouden tieltä. Metsästyksen vaikutus talonpoikien elämään on vaihdellut aikojen saatossa. Kuitenkaan pelkkä metsästys ei ole toiminut pääasiallisena toimeentulona sitten 1600-luvun puolivälin. Metsästys elinkeinona oli haastava ja miltei mahdoton ennustaa. Metsästysonnea ei voinut kuin toivoa, puhumattakaan riistakannoista jotka vaihtelivat alueittain ja jopa vuosittain.
Perinteisiin sekä kansanomaisiin pyyntivälineisiin kuuluvat esimerkiksi erilaiset verkot, kuopat, myrkyt, terävät seipäät. Mikäli tarvittiin ihmisvoimaa ja tarkkaa tähtäystyötä, käytettiin keihäitä ja jousia, sekä myöhemmin myös ampuma-aseita. Keskiajalla metsästystä harjoitettiin erämailla; käsite erämaa merkitsi jotakin nautinta-aluetta, joka oli yhteisön kesken sovittu. Kuitenkin asutuksen vakiintuessa metsästysmaista tuli peltojen lailla erityisomistusta.
Yksi syy metsästykseen oli turkisten myynti sekä niillä verojen maksaminen, etenkin 1500-1800-luvuilla. Toki etenkin vauraammissa perheissä ja yhteisöissä metsästys sai huvin ja sosiaalisen yhdessäolon piirteitä. Kuitenkin yksi merkittävimmistä syistä metsästykseen ovat olleet petoeläimet; petoja on pelätty ja vihattu kautta aikojen. Syy on myös ymmärrettävä, pedot tekivät tuhojaan karjalle jotka olivat ajan ihmisille jopa elinehto. Karjan suojelu olikin suurimmista tekijöistä, minkä vuoksi petoja vihattiin sillä ne vaaransivat elinkeinon. Suomen kulttuuriin on kuitenkin juurtunut myös kansanuskoja ja oppeja, joilla oikeutettiin ja osin myös edelleen oikeutetaan petojen surmaamista.
Salmen pitäjässä on hullu susi repinyt kuusi lehmää, joista wiisi kuoliwat muuttaman päiwän perästä. Se tapettiin wihdoin mieheldä, jota hän myös puri käteen
Sanan Saattaja Wiipurista, 31.08.1833, nro 35, s. 2
Metsästäjän monet taidot
Metsästämiseen on liittynyt ja liittynee edelleen paljon perimätietoa. Metsästäjän on pitänyt taitaa monenlaista, sillä metsälle lähtö vaati varustatutumista ja suunnittelua. Metsästäjän tuli ennen kaikkea tietää ja nimetä eläinlajit, mutta myös tunnistaa niitä metsään jääneistä jäljistä. Jo eläinten jättämät jäljet maahan kertoivat eläimen luonteesta ja käyttäytymisestä. Eri eläinlajien tyypillisen käytöksen tietäessään metsästäjä kykeni olemaan saalistaan viekkaampi, mikä olikin miltei koko metsästyksen pohja. Jokaiselle riistalajille kuin pedollekkin oli omat niksinsä. Osaava metsästäjä osasi myös usein matkia eläinten ääniä.
Jotta metsästäjä olisi viekkaampi kuin saalis, käytettiin usein erilaisia pyydyksiä muiden keinojen lisäksi. Metsästäjän tuli osata tehdä pyydykset sekä asettaa ne paikalleen. Ansakuoppia käyttäessä kuoppaa peitettiin metsästä löytyvillä havuilla ja oksilla, jotta saalis ei tietäisi odottavasta pudotuksesta mitään. Aina metsästäjä ei voittanut oveluudellaan; kettu on kansan keskuudessa tunnettu viekkaana sekä ovelana eläimenä. Maine tuskin on täysin keksitty, sillä se kertoo ketun selviytyneen useista metsästäjien asettamista pyydyksistä.
Näiden pää-elatuskeinojen rinnalla tuotti täminen ja kalastaminen myös hengen eläkettä muinais Suomalaisille. Todenmukaista on että suuri osa kansaa ei muuta suuri askaroinutkaan. Mitä erittäin metsästykseen tulee, niin tietty on että se parahasta päästä antoi, mitä weronmaksuihin ja kaupankäyntiin tarwittiin.
Suomen Julkisia Sanomia, 29.08.1861, nro 65, s. 2
Käsityksiä petoeläimistä
Petoeläimet saivat kritiikkiä myös eri aikakausien oppineilta ja valtiolta, mutta myös kansalle muodostuneet käsitykset pedoista vaikuttivat niiden määrään ja tappamiseen. Näitä käsityksiä on monia. 1500-luvulla Olavus Magnus kirjasi käsityksiä ylös teokseensa Pohjoisten kansojen historia. Teokseen kasattujen käsitysten perusteella ahma oli äärimmäinen suursyömäri, karhu kiukkuinen sekä salakavala, susi verenhimoinen ja villi sekä ilves lähinnä tunnettiin arvokkaasta turkistaan. Nämä käsitykset kulkivat suusta suuhun juurtuen ihmisten mieleen syvälle. Etenkin karhu ja susi ovat saaneet suuren osan tästä juurtuneesta vihasta. Ehkäpä osin siksi, että ne ovat ainoat pedot, joiden on koettu hyökkäävän ihmisten kimppuun, kotieläinten lisäksi.
Karhu
Karhu on Suomen suurin petoeläin. Vaikka se voi pinnalta näyttää suurelta ja kömpelöltä, on se kuitenkin sulavaliikkeinen ja tarvittaessa nopea. Suurimman osan ajasta karhu on kuitenkin rauhallinen; sen liikehtiminen on varsin varovaista ja hiljaistakin. Usein ajatellusta poiketen pääasiallinen ravinto karhulle ovat kasvit. Se kelpuuttaa etenkin marjoja ja hedelmiä, mutta myös esimerkiksi kypsää viljaa, ruohoa, puiden silmuja ja erilaisia pähkinöitä. Liharavintoa se etsii harvoin, etenkin syksyisin kasviruokaa on sille riittävästi.
Karhun mieltymys kasveihin ei pelastanut sitä synkältä maineelta. 1800-luvulla elänyt Erkki Heinäkangas oli elämänsä aikana kaatanut useita karhuja. Hän väitti, että suurin osa karhuista elivät elämänsä vain kasviravinnolla, mutta ne yksilöt jotka niin sanotusti “kerran pääsivät veren makuun” suuntautuisivat jatkossakin liharavintoon. Hänen mukaansa tätä ei karhusta saanut pois muuten kuin surmaamalla. Hän väitti myös, että nuoremmat karhut eivät liioin surmaisi kotieläimiä, lähinnä vain pakotettuina.
Susi
Väinö Voionmaa, monen nimikkeen lisäksi professori luonnehti sutta näin; “Rehdin karhun vastakohta metsäpetojen joukossa on ollut julma susi”. Susi on maamme petoeläimistä vihatuin ja epäarvostetuin, niin historiassa kuin nykypäivänäkin. Yhtenä syynä tähän lienee se, että susi on hyökkäystavaltaan raatelevaisin. Susi on ulkomuodoltaan ison, voimakasrakenteisen koiran kaltainen. Se pitää synkistä ja tiheistä metsistä sekä rämesoista ja louhikoista. Syrjäisen asuinpaikkansa mukaan se myös usein välttää ihmistä. Susi on varovainen ja se suhtautuu epäilevästi miltei kaikkeen.
Kesäisin suden saalistusvietti voi ottaa siitä vallan ja meno voi yltyä jopa ylitappamiseksi. Kesäaikana laitumelle siirretyt karjaeläimet ovat helppoa saalista, sillä ne eivät usein aitojen vuoksi pääse pakenemaan. Vietti saattaa siis ottaa suden valtaansa ja susi saattaa raadella saalista enemmän kuin se tarvitsisi. Myöhäissyksyllä sudet lähestyivät asutusta, sillä laidunnettavat kotieläimet tuotiin takaisin pihapiiriin.
…Hankkeessa haluawain metsästys-ystäwäin tarkoitus on myöskin laitoksessa taiwuttaa itsellensä hywiä karhukoiria, jotta näiden wahingollisten ja waarallisten maapetoin metsästys, joiden luku läänissämme ei suinkaan ole wähäinen, woitaisiin käytettää soweliaammin, kuin minkä wanha tapa saattaa waikuttaa.
Suomen Julkisia Sanomia, 03.08.1857, nro 57, s. 1
Petojen tappamisvelvollisuus
Karhut ja sudet väistämättä aiheuttivat karjatalouteen kolhuja. Karja oli ihmisen elannon ja selviytymisen kannalta tärkeää, joten ymmärrettävästi pedot aiheuttivat ihmisissä niin pelkoa kuin vihaakin. Etenkin susi mutta myös karhu nostettiin jo varhaiskeskiajalla lainsuojattoman asemaan, jonka kohtalo oli joutua jahtien surmaamaksi. Petojen vihaaminen ylsi myös hallintoon; jo varhain petojen hävittämisestä tehtiin lain nimissä yhteiskunnallinen velvollisuus niille, ketkä karjaa omistivat. Kristoferin maalain (1442) mukaan suden, karhun tai ketun sai vapaasti tappaa sekä jokaisen joka omisti karjaa oli osallistuttava pedonajoihin. 1734 valtakunnanlaissa petoluetteloa laajennettiin että tarkennettiin; karhun ja suden lisäksi vapaasti ilman syytteitä sai tappaa ilveksiä, kettuja, näätiä, saukkoja, majavia, hylkeitä, kotkia, haukkoja, huuhkajia, kalasääskiä sekä muita raatelevia lintuja.
Pedonajot eli kallit olivat useille pakollisia, eikä niistä liioin pidetty. Ne nähtiin vaivalloisina järjestää. Kuitenkin mikäli pedonajoihin ei osallistunut tai edes myöhästyi, odotti kutsu käräjille. Kun pakolliset pedonajot eivät riittäneet motivoimaan kansaa pedontappotalkoisiin, otettiin vuodesta 1647 eteenpäin käyttöön karhulle ja sudelle tapporaha. Tämä houkutteli etenkin pieniä pyyntiseurueita sekä yksityisiä eräkävijöitä ja johti lähes ammattimaiseen pyyntiin.
Hätä keinot keksii
Tapoja metsästää oli monia, ja niissä usein käytettiin luovuutta. Metsästystä ei säädelty juuri ollenkaan, sillä tavoite oli vain hävittää petoja. Tässä muutamia metsästysesimerkkejä historian havinasta:
Sudenhiihto kertoo ihmisten voimakkaasta tahdosta hävittää susikantaa ja suojella karjaa. Sudenhiihto nimittäin vaati metsästäjältä kovaa kuntoa ja otollisia olosuhteita. Ensin tuli löytää suden jäljet, joita voitaisiin lähteä seuraamaan. Työtä hoiti jäljittäjä, jonka osuus oli raskasta työtä; tämän vuoksi vuoroja vaihdeltiin usein. Muuten sudenhiihdon periaate on yksinkertainen: uhataan sutta jatkuvasti, jottei sille jää aikaa levätä tai syödä. Jopa useita vuorokausia kestävä uhkaaminen tuotti usein tulosta, sillä loppua kohden susi oli niin uupunut, että se oli helppo tappaa sauvaan istutetulla keihäänkärjellä.
Talvi oli helppoa aikaa myös tappaa karhuja. Karhut vetäytyvät pesiinsä talviunille. Pesän löytäminen oli ensimmäinen askel. Sen löytyessä uninen karhu tökittiin hereille puuseipäillä. Keihäällä sitten tapettiin uniltaan herännyt, pesästä ryntäävä karhu.
Luovuutta käytettiin petojen tappamisessa runsaasti, jopa suomalaisin piirtein. Cristopher Herkepaus sekä Gabriel von Bonsdroff kertoivat 1700-luvun jälkipuoliskolla tutkimuksissaan hämäläisten karhunpyynnistä erikoisen tavan. Kasketuille alueille kaivettiin maahan puhtaaksi pesty kuparipannu joka täytettiin; puolet vettä ja puolet viinaa. Sitten vain odoteltiin karhun janon iskevän. Karhun juodessa viinasekoituksen se humaltui ja sammui uneen. Nukkuva karhu oli helppo kohde ampua.
Tappamisvelvollisuuden seuraukset
Petojen tappamisvelvollisuus yltyi vuosisatojen seurauksena ja aseiden kehittyessä niin laajaksi, että sen tuomia aukkoja paikataan edelleen. Metsästyksen eettisyyteen ei kiinnitetty huomiota, vaan keskityttiin olennaiseen; petojen täydelliseen hävittämiseen. Niin valtio, lehdistö kuin oppineet puolsivat hävittämisen puolesta ja levittivät etenkin susienvastaisia asenteita.
Tapporahatilastoista saa osviittaa siihen, kuinka paljon petoja tapettiin. Tilasto ei kuitenkaan ole täysin tarkka, sillä tapporahoja maksettiin epäsäännöllisesti. Vuosina 1877-1882 karhuja tapettiin 606. Ampuma-aseiden yleistyminen teki susien hävittämistyöstä helpompaa. 1866-1890 susia tapettiin 5600. Erityisesti susikannat vaihtelivat runsaasti. Ihmisen vainon lisäksi taudit ottivat veronsa kannoista, mutta tapettujen susien määrä väheni tuntuvasti 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. Karhujakin arveltiin olevan Suomessa 1900-luvun alussa vain satakunta. Tämä oli seurausta vuosisatoja jatkuneesta vainosta.
Kantojen kohentumista sai odottaa pitkään; karhu rauhoitettiin 1993 ja susi miltei koko suomenlaajusesti 1994. Kotieläinten suojelu pedoilta näkyy siinä, että ensin susi ja karhu rauhoitettiin vain poronhoitoalueiden ulkopuolella. Porojen menettäminen haluttiin siis estää. Nykyään karhuja ja susia voi metsästää vain poikkeusluvalla, joka myönnetään vain tiettyjen olosuhteiden vuoksi.
Susia vihataan edelleen niin, että salakaatoja tapahtuu kymmeniä vuodessa. Suomeen on muodostunut salakaatoja tukeva yhteisö, joka keskenään välittää tietoja suurpetojen liikkeistä. Salakaataminen voi tapahtua niin yksinkertaisesti, että suden tullessa autotielle pyritään tahallaan osumaan suteen.
Menneen wuoden lokakuun ja tämän wuoden toukokuun wälillä on Oulun läänisä, paitti Utsjoen, Inarin, Enontekisen Lapinmaata ja Muonioniskan Pitäjästä, surmattu seuraawat wahingon eläimet, nimittäin: 74 karhua, 8 sutta, 25 ahmaa, 604 kettua..
Oulun Wiikko-Sanomia, 11.09.1830, nro 37, s. 2
Petopelkoa ja menetettyä karjaa
Pedot eivät ole aina olleet yhteiskunnallemme niin suuri uhka, kun on väitetty. Ihmisten siirtyessä erätaloudesta maatalousvaltaiseen elämään ennen arvostetut sudet ja karhut joutuivat uuteen tilanteeseen. Ennen esimerkiksi karhu oli palvottu eläin, mutta kristinopin rantautuessa karhua ei suonut enää palvoa. Petojen ihmisiin kohdistama vaara ei ole ollut pääsyy niiden vainoon. Ensisijaisesti petoja vainottiin, sillä ne aiheuttivat taloudellisia menetyksiä kotieläinkantaan. Karjakantoihin aiheutuneet vahingot näyttävät olleen ajoittaisia ja korreloineen petojen määrään.
Petojen asema Suomessa on edelleen herkkä. Kannat ovat kasvussa suojelun ansiosta, mutta vuosisatojen aikana pinttyneitä asenteita on vaikea karistaa pois. Monien, itseni mukaan lukien suhtautuminen susiin on ristiriitainen; tiedostan, että sudet hyökkäävät ihmisen kimppuun lähinnä vain uhattuna tai nääntyneenä sekä pidän sutta kauniina ja arvokkaana eläimenä. Siitä huolimatta en voi väittää, ettenkö pelkäisi kulkea synnyinkotini ympäristössä yksin, etenkin yöaikaan; pihapiiri sijaitsee nimittäin aivan susilauman tuntumassa.
Susien tappaminen historian saatossa on ollut ymmärrettävää, etenkin kun ne todella uhkasivat karjaa. Nykyään petojen aiheuttamilta vahingoilta voidaan suojautua paremmin, mutta vahinkoja sattuu edelleen. Myös petoihin kohdistunut raivo on aikansa kontekstissa ymmärrettävää; etenkin kun erinäiset tahot lietsoivat voimakkaita tunteita tarkoituksella. Nykypäivän tilanne on kuitenkin toinen. Voimme tutkia petoja rajattomasti ja oppia niiden käyttäytymisestä luotettavammin, kuin ennen. Petojen ja ihmisten välille tulisi löytää keino, jolla yhdessäelo onnistuu. Tärkeintä mielestäni on ymmärtää, että se pelko ja mahdollisesti jopa raivo jota petoja kohtaan tunnemme, on pääosin luotu muiden toimesta vuosisatojen aikana.
Kirjoittaja on kesätyöntekijä Vilma Helenius
Lähteet:
Karhuverkosta susipantaan, karhun ja suden pyynti keskiajalta 2000-luvulle, Teppo Korhonen (2020). Kirjapaino Hermes, Tampere
Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa, osa 1. Toimittanut Heikki Roiko-Jokela, Kirjoittajat Jaana Luttinen, Erkki Laitinen, Janne Haikari ja Heikki Roiko-Jokela. (2012) Kariston Kirjapaino Oy, Hämeenlinna
Kuvat
Saramon Susi-veikot ovat ampuneet ensimmäisen sutensa 1959, Nurmeksen museo.
https://www.finna.fi/Record/nurmes.knp-62340?sid=4768719425
Karhu ja karhuntappaja, 1941. Sotamuseo
https://www.finna.fi/Record/sa-kuva.sa-kuva-60578?sid=4768709840
Vienan Karjala, metsästys, karhunloukku 1894. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo
https://www.finna.fi/Record/kuhmu.AADA4567DFACEE9A5E1AACFF3415320B?sid=4768710434&imgid=1
Susikeihään terä, Suomen maatalousmuseo Sarka
Sitaatit
Suomen Julkisia Sanomia, 29.08.1861, nro 65, s. 2 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/455322?page=2
Oulun Wiikko-Sanomia, 11.09.1830, nro 37, s. 2 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/411562?page=2
Sanan Saattaja Wiipurista, 31.08.1833, nro 35, s. 2 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/415538?page=2
Suomen Julkisia Sanomia, 03.08.1857, nro 57, s. 1 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/471483?page=1
