Kahvi, sosiaalinen tapahtuma

Kahvin juominen voi tuntua melkein rituaalilta, jonka merkitys muuttuu aina seurasta riippuen. Kahvi seuraakin suomalaisia juhlijoita läpi elämän. On ristiäisiä, syntymäpäiväkahvitteluja, nimipäiväkahveja sekä muistotilaisuuksia. Usein häissä kahvin saapuminen pöytään merkitsee samalla hääkakun leikkaamista, mikä on aina odotettu hetki. Juhlien lisäksi kahvia juodaan arkisemminkin kuten työpaikoilla, mutta myös tullessa ja mennessä. Tultaessa kylään kutsu kahville käy nopeasti ja lähtiessä ylimääräiseltä kahvikupilta on vaikea välttyä, kun kehotetaan: ”Onko varma, ettei vielä kahvi maistuisi? Vielä kerran tien päälle? Otatteko vielä kuitenkin kupin ennen kuin lähdette?”

Ennen kahvinjuomista arvotettiin eri tavoin ja jotkut tilaisuudet nousivat muita juhlavammiksi, jolloin tarjoiluun panostettiin eri tavalla. 1900-luvun alkupuolella oli tapana tarjoilla kahvi tarjottimelta henkilökohtaisesti kaikille vieraille. Tarjoilijalta tämä vaati (vahvojen käsien lisäksi) tietoa vieraista, sillä tarjoilu piti ehdottomasti tehdä arvojärjestyksessä. Tätä tilannetta mutkisti se, että arvojärjestystä tulkittiin eri tavoin eri puolilla Suomea. Joillain alueilla se oli ikä, joissakin taas varallisuus. Varallisuuden mittana saattoi olla esimerkiksi karjan määrä. Luonnollisesti tarjoilijaa neuvottiin nopeasti, jos tarjotin oli menossa väärään suuntaan. Toisaalta vaatimattomuus oli hyve ja välillä oli vaikea aloittaa kahvinjuomista siksi, ettei kukaan paikalla olijoista halunnut julistautua huoneen tärkeimmäksi ihmiseksi. Omanlaista kursailua tämäkin siis oli, mutta tämänkaltaisessa kahvitarjoilussa vieraille ei ainakaan iskenyt kahvikuppineuroosia.

Maaseutukulttuurissa piipahdettiin kylään naapureille todella usein, vaikka aluksi kahvit säästettiinkin ainoastaan kutsuvieraille. Karjalassa kahvia keitettiin kaikille, jotka poikkesivat vierailulle, mutta Hämeessä kahvia ei tarjottu kutsumattomille vieraille, vaikka pannullinen kahvia olisikin ollut juuri keitettynä. Kahvin hinnan tullessa alemmas ajattelumallit muuttuivat ja kahvia tarjottiin kaikille, kun talon kunnia sitä vaati. Paikkakuntien pappiloissa oli usein enemmän vierasvaraa kahvin ja tarjottavien suhteen. Olihan se paikka, jossa kävi monenlaista kulkijaa pitkin päivää. Tieto pappilan tarjoilusta levisi ympäri pitäjää ja pappilasta otettiin usein mallia kattaukseen ja kahvileipiin.

Arvottaminen koski myös kahvilajeja, parhaimmat olivat isäntäväelle ja arkikahvit eivät välttämättä edes koskeneet talon palkollisia. Kirkkokahveja nautittiin luonnollisesti kirkossakäynnin jälkeen ja silloin saatiin arkikahvia parempaa kahvia. Arvojärjestyksistä huolimatta liikaa kitsastelua kahvin suhteen paheksuttiin. Palvelusväki tiesi välttää niitä taloja, joista sai kahvia niukasti. Palvelusitoumuksissa saatettiin jopa määrittää, kuinka usein kahvia oli saatavilla. Tämä on suorastaan esiaste lakisääteiselle kahvitauolle, jota työpaikoilla Suomessa noudatetaan.

Tilaisuuden arvokkuus määritteli, missä kahvi tarjotaan. Arkisin oltiin tuvassa ja esimerkiksi papille katettiin kahvi kamariin tai saliin, jos sellainen löytyi. Silloin kun kahvitus kestityksineen katettiin valmiiksi pöytään, oli silti vielä tapana, ettei emäntä istunut vieraiden seuraksi. Vieraan ei taas sopinut ottaa tarjottavia ilman emännän kehotusta. Länsi-Suomessa on ollut kutsumistapana toistuvat kehotukset käydä kahville, jotka kaikuvat kuin kuuroille korville. Tämä kursailu on ollut oma kohteliaisuuden muotonsa, joka taitaa olla iso syy siihen, miksi meillä on vieläkin vaikea päättää kuka aloittaa ensimmäisenä tarjoilujen ottamisen. Nykyäänkin kuulee sanottavan: ”Ikä ennen kauneutta” tai ”Vieraat ottavat ensimmäisenä”. Toki tämä kursailun esitys oli molemminpuolista, vieraankin oli hyvä olla vaatimattomana ja sanoa vaikka: ”Ei nyt mua varten tartte keittää”. Toisaalta oli kohteliasta antaa vuolaita kehuja, jos kahvi oli hyvää. Huonolle tai laihalle kahville löytyy myös monen monta nimitystä (joista suurin osa ovat tässä julkaisukelvottomia, mutta voit kuvitella).

Suomessa on ollut alueellista vaihtelua siinä, kuinka paljon kahvia juotiin vieraisilla ollessa. Yleensä puolikasta kuppia sai pyytää (näin ei vaikuttanut ahneelta vieraalta). Kestien järjestäjältä taas odotettiin sopivaa vieraanvaraisuutta. Monelle voi olla tuttu sanonta siitä, miten kahvipöydässä pitää olla tarjolla sen seitsemän sorttia. Tämä on hyvin suora viittaus siihen, miten pöydässä pitää olla runsaat kahvileipätarjoilut. Tässäkin oli toki omat käyttäytymismallinsa ja kursailunsa. Nimittäin vaikka vieraita kehotettiin maistamaan kaikkea tarjolla olevaa, oli epäkohteliasta tehdä niin. Sen olisi voitu tulkita tarkoittavan sitä, että kakkuja ei ole pöydässä tarpeeksi.

Vaikka kahvittelu oli sosiaalista, kahvi oli myös monille omaa aikaa. Esimerkiksi talon emäntä saattoi nauttia aamukahvin yksin keittiössä aamulypsyn jälkeen. Maaseudun naisille kahvilla oli oma merkityksensä. Kitsaan isännän vaimo saattoi joutua jopa hankkimaan kahvinsa mieheltä salassa, kotivarkauden eli pussittamisen turvin. Esimerkiksi viljapussi vaihtui kiertävän kaupustelijan mukana tuomaan kahvipakettiin. Kahvin keitto puolestaan onnistui, vaikka navetassa pärevalkealla. Toisaalta on myös tiedetty, että naisväki saattoi salakahvitella keskenään, kun talon isäntä oli töissä tai asioilla. Välillä isäntäväen käsitys siitä, miten kylän kaikki naiset tulevat juomaan heidän kahvinsa johti siihen, että kahvit olivat lukkojen takana myös omalta vaimolta. Mutta tottahan se on, että alkujaan jatkuva kahvittelu kysyi varallisuutta ja saattoi viedä aikaa työnteosta.

Kahvinjuomisen äärimmäisen sosiaalisen luonteen vuoksi se oli tapa, josta moni ei ollut enää valmis luopumaan. Esimerkiksi sotavuosien aikana kahvittelusta ja kyläilystä ei luovuttu. Pula-aikaan sopeuduttiin siten, että vierailulle mentäessä otettiin mukaan omat sokerit tai sakariinit. Näin ei rasitettu liiaksi ystävien taloutta. Makeutusaineet kulkivat pienissä rasioissa taskussa ja ne olivat suosittuja lahjoja. Tällöin niihin usein kaiverrettiin nimikirjaimet ja vuosiluku, joka kertoi, milloin lahja on saatu. Sosiaalisissa poikkeusoloissakin kahvittelu koettiin siis säilyttämisen arvoiseksi tavaksi. Ja syitä pitää kahvikestejä oli monenlaisia, esimerkiksi lehmänpoikiminen oli syy kahvitella naapureiden kanssa, ne olivat niin kutsutut juustokahvit. Eikä myöskään ollut tavatonta juoda saunakahveja saunomisen jälkeen.

Vaikka syyt kahvinjuomiselle olivat moninaiset, säästäväisyyteenkin kannustettiin. Tähän kuului esimerkiksi kahvinporojen käyttö vaikka perunamaan lannoittamiseen. Kahvinjuomisen kasvavasta suosiosta kertoo myös se, että aiheesta alkaa ilmestyä kirjallisuutta. Kaikki neuvonta ei aina ollut positiivista, esimerkiksi Pellervo-seuran julkaisussa Emännät ohjaksissa vuodelta 1931 todetaan, että ”on sopimatonta varustaa kahvipöytää moninaisilla kakuilla ja pikkuleivillä”. Ja että kahvin liiallinen nauttiminen aiheuttaa perheissä sangen suuren vuotuisen menoerän. Rahanmenosta huolimatta kahvista ja siihen liittyvistä esineistä tuli monessa talossa statussymboleita. Kahvimyllyäkin piti pitää esillä, olihan se tehtävä vieraille selväksi, että tässä talossa juodaan kahvia. Myös kupariset kahvipannut olivat tuvassa näkyvällä paikalla ja hyvin kiillotettuina, totta kai.

Pannuilla oli itseasiassa monia nimityksiä sen mukaan, missä niitä käytettiin. Heinätöissä oli mukana niittypannu, metsätöissä metsäpannu ja työmailla voitiin puhua matkapannusta, mutta usein eväsretkillä ja työtauoilla kahvinkeittomahdollisuutta ei ollut tulipaloriskin vuoksi. Jos termospulloa ei ollut, kahvi pysyi lämpimänä limsapullossa, joka oli laitettu villasukkien sisään, tai lasipullossa, joka voitiin kääriä sanomalehteen lämmöneristykseksi. Kahvi voitiin kuljettaa pannussakin, jos työmaa oli tarpeeksi lähellä, jotta kahvi pysyi lämpöisenä tarjoiluun asti. Ulkotöiden evästaukojen paras hetki oli usein kahvin saapuminen. Tästä kertoo esimerkiksi se, että kahvinkeittäjällä ja tarjoojalla oli monta lempinimeä, kuten elämän sulostuttaja. Kuten aiemmassa julkaisussa jo todettiinkin, kahvitarjoilulla saatiin myös houkuteltua tarvittavaa työvoimaa talkoisiin. Ja pakkohan se on kai myöntää: Ilmainen kahvi on ämpäreiden lisäksi se toinen kutsu, johon moni meistä on valmis vastaamaan.

Juttusarjan päätteeksi on hyvä todeta, että ei se kahvi kaikille maistu. Ehkä kirjoitamme vastineen teenjuomisesta? Kirjoittajalle maistuu kahvi liiankin kanssa ja kirjoittamisen ohessa kului sen verran paljon kahvia, että sitä ei enää kupeissa lasketa.

Senna Levonen

Jos kahvihammasta alkoi kolottamaan ja yhteinen kahvihetki ystävien kanssa alkoi houkuttamaan, voit toteuttaa Suomen maatalousmuseo Saran Ruokamuseon sekä Hotelli- ja ravintolamuseon yhteisestä Ruokahaasteesta vaikka kohdan 22: ”Nauti ateria ulkona esim. pihassasi, puistossa, parvekkeella, lähimetsässä tai rannalla.”

• arjenhistoria
• kahvi
• ruokakulttuuri