Pelastustiimin projektityöntekijät tutkimassa kangaspuiden kuntoa. Kuva: Katariina Pehkonen, Helsingin yliopistomuseo.
Homeen keskeltä kohti uutta kotia-Tarina Viikin kokoelmasta IV
Miten tyhjennetään museo? Etenkin yleisöltä suljettuna ollut, vailla vakinaista henkilökuntaa oleva kohde? Joka kaiken lisäksi on vielä homeessakin? Me pelastustiimiksikin kutsuttu museoammattilaisten ryhmä, projektityöntekijät Helena Hämäläinen, Jenni Luonuankoski, Anders Manns, Sanna-Mari Niemi, Maria Tukia ja Katariina Pehkonen ryhmän koordinaattorina, pohdimme näitä kysymyksiä viime kesän ja syksyn ajan (2016). Vesivahingon takia pahoin homehtuneet museoesineet oli puhdistettava, inventoitava ja siirrettävä turvaan Helsingin Viikissä sijainneesta Maatalousmuseosta.
Maatalousmuseon pelastusprojektin alku viivästyi muutamilla kuukausilla, kun rakennuslupaa työskentelytilaksi aiottua hallia varten ei kuulunut ajoissa byrokratian hampaista. Tästä koitui omat hankaluutensa, sillä talvi ehti tulla ennen projektin valmistumista. Viimeisiä esinepakkauksia teimme välillä sormet kohmeessa lumen kietoessa hallin vaippaansa. Toisaalta viivästys mahdollisti perusteelliset ennakkovalmistelut. Museon näyttelyosastot ehdittiin dokumentoida ja inventoida, ja tämän ansiosta Maatalousmuseon näyttely olisi tulevaisuudessa mahdollista rakentaa uudelleen lähes samanlaiseksi kuin loistonsa päivinä. Viivästys antoi meille myös aikaa tutkia ja valokuvata museon varastot ja toimiston. Varastojen kätköistä löytyi paljon hienoa esineistöä, joka saatiin pelastettua. Lisäksi valtaosan toimistolta säästyneestä arkistomateriaalista ehdimme skannata digitaaliseen muotoon.
Oikealla: Yliopistomuseon projektityöntekijät siirtämässä esineitä museolta kohti puhdistusta ja inventointia. Kuva: Katariina Pehkonen, Helsingin yliopistomuseo.
Joutuessamme työskentelemään Maatalousmuseolla homeen keskellä käytimme kattavaa suojavarustusta. Polypropyleenistä valmistetuissa suojahaalareissa, Tyvekistä valmistetuissa kengänsuojissa, kaksinkertaisissa vinyylikäsineissä ja moottoroiduissa hengityksensuojaimissa oli yllättävän helppoa tehdä töitä. Näyttäytyessämme museon ulkopuolella täysissä varusteissa ohikulkijat tosin epäilivät meitä niin enkeleiksi kuin astronauteiksikin.
Konservaattori Heidi Wirilander puhdisti suurimman osan Maatalousmuseolta pelastetuista esineistä. Projektin alkupuolella myös me pelastustiimiläiset ehdimme osallistua esineiden pintapuhdistukseen pehmeästi harjaten, homepölyä imuroiden ja etikalla esineitä pyyhkien. Valtaosa esineistä myös savustettiin vetyperoksidilla ja säteilytettiin UV-valolla hallin verkkoseinähyllyin varustetussa tilassa. Puhdistettujen esineiden määrän kasvaessa siirryimme suurimmaksi osaksi inventoinnin, valokuvauksen ja pakkaamisen pariin.
Pintapuhdistettuja esineitä odottamassa vetyperoksidisavustusta ja UV-säteilytystä.
Kuva: Jenni Luonuankoski, Helsingin yliopistomuseo.
Esineitä inventoidessamme kokosimme arkistosta löytyneiden pääkirjojen avulla yhteen kaikki niistä talletetut tiedonmuruset, kuten käyttö- tai keräyspaikat, käyttötarkoitukset ja tiedot lahjoittajista. Lisäksi tarkistimme esineiden mitat, kirjasimme ylös valmistusmateriaalit sekä teimme lyhyen kuvauksen esineiden ulkonäöstä ja kunnosta. Digivalokuvaus on mahdollistanut helpon esinekuvaamisen. Enää ei tarvitse turvautua pääkirjoissa näkemäämme esinekuvien käsin piirtämiseen. Kuvaustekniikan helpottuminen ei kuitenkaan ole ratkaissut kaikkia kuvaamisen haasteita. Maatalousmuseon esineistön koko vaihteli muutaman senttimetrin pituisista vakkasista useiden metrien mittaisiin puimakoneisiin. Pienten esineiden kuvaukseen rakensimme kuvausstudion hallitilan nurkkaan, mutta isoja esineitä varten tarvittiin metrikaupalla taustakangasta ja useampi kuvausassistentti kangasta pitelemään.
Museoesineet eivät ole rekvisiittaa tai käyttöesineitä, vaan yhteistä kulttuuriperintöämme. Esineitä ei voi säilyttää missä ja miten tahansa, jos niiden halutaan kertovan tarinoitaan vielä satojen vuosien kuluttuakin. Pelastettuja esineitä pakatessamme käytimme siksi apuna hyviä pakkausmateriaaleja. Pienikokoiset esineet pakkasimme happovapaisiin, pH-neutraaleihin laatikoihin ja pehmustimme ne silkkipaperilla.
Suurikokoisia esineitä on mahdotonta pakata laatikkoon. Silkkipaperikin repeytyisi helposti, jos vaikkapa painavaa auran terää yrittäisi suojata sillä. Suuret esineet nostimme lavoille ja suojasimme ne pölyltä ja kosteudelta puuvillakankaan ja kuplamuovin alle. Lopuksi kiinnitimme ne tukevista kohdista turvanauhalla kuljetusta varten. Varoitusteippi ulos lavoilta pilkistäviä kulmia varjelemaan oli hyvään tarpeeseen, sillä esineistä vain harva mahtui peruskokoisille EUR- tai FIN-lavoille kokonaisuudessaan.
Pelastusprojektia varten rakennettu halli ei olosuhteiltaan sopinut museoesineiden pidempiaikaiseen säilytykseen, vaikka sisäilman lämpötilan ja kosteusarvojen vaihtelua pyrittiin tasaamaan. Hallitila oli myös käsiteltyyn esinemäärään nähden varsin pieni, joten valmiiksi pakattuja lavoja siirrettiin noin kerran viikossa eteenpäin pois tieltä parempiin oloihin.
Suurikokoisia esineitä pakattuna kankaiden alle ja odottamassa kuplamuovisuojausta ennen siirtoa eteenpäin. Kuva: Sanna-Mari Niemi, Helsingin yliopistomuseo.
Kunnollista lastauslaituria ehti tulla ikävä monta kertaa etenkin suurimpien siirrettävien kanssa. Koska ahtaalle tontille ei voinut rakentaa ramppia, lavat oli työnnettävä pumppukärryjen avulla suoraan kuljetusauton nostinsillalle. Hankalimpiin siirtoihin tarvittiin avuksi venekehikkoa ja nosturia. Väliaikaisissa varastotiloissa trukinajotaidon osaava tiimin jäsen nosteli lavat kuormalavahyllyille odottamaan Sarasta avautuvaa uutta kotia.
Projektin aikana työskentelytilanamme toimineen hallin kunnossapidosta vastasi NCC Marko Jussilan ja Sami Hirvosen johdolla. NCC:n mukanaolo auttoi projektissa suuresti. Vuotavan katon paikkaus, lisälämmittimien asennus säiden kylmetessä, laskutilapöytien rakentaminen, painavien esineiden siirroissa auttaminen, poistojen käsittely ja kuljetusautojen tilaus ynnä muut avuntarpeet ratkesivat käden käänteessä. Apua tarvittiin välillä harvinaisempiinkin sattumuksiin. Alkutalvesta satanut lumi uhkasi painaa hallin katon kasaan, joten lumia oli pudoteltava alas. Pakkasen myötä työmaakoppisosiaalitilan vesiputket jäätyivät ja tarvitsivat sulatusta. Muoviseinäisen telttahallin sisään eksyi niin lintuja, hiiriä kuin kissakin, jotka kaikki oli saatava karkotettua tuhoamasta esineitä.
Projekti osoittautui, surullisesta alkusyystään huolimatta, hyvin antoisaksi kokemukseksi. Oli hauskaa pitää vuorotellen projektipäiväkirjaa ja dokumentoida edistymistämme valokuviin ja videoihin. Jokaisena päivänä vastaamme tuli jotakin uutta esineiden ja työtehtävien vaihtuessa. Vehreä Viikki oli työympäristönä lähellä paratiisia kesäsäiden suosiessa. Ja mikä tärkeintä, Maatalousmuseon korvaamaton kokoelma on nyt pelastettu homeen armoilta.
Tämä oli Maatalousmuseon pelastusprojektia paikan päällä Viikissä koordinoineen Katariina Pehkosen katsaus koko tiimin suorittamaan urakkaan.
Juttu on julkaistu alun perin 26.4.2017 Suomen maatalousmuseo Saran edellisessä blogissa.
