Hiiret satimeen
Tämän päivän yhteiskunnassa puhutaan muun muassa köyhyysloukusta tai ihmisistä, jotka ovat joutuneet kahden asunnon loukkuun. Alun pitäen loukku kuitenkin tarkoittaa pyydystä, jonka kansipuu pudotessaan tappaa eläimen.
Koti- ja metsähiiri sekä rotta kuuluvat yleisesti maatilan tuhoeläimiin. Ne muun muassa syövät viljaa ja eläimille tarkoitettua rehua, sotkevat varastoja, rikkovat pakkauksia ja säilytysastioita sekä rakennusten rakenteita. Ikävintä on, että ne levittävät mukanaan myös tauteja.
Kotihiiret viihtyvät yleensä kuivissa paikoissa. Siksi ne hakeutuvat mielellään varastorakennuksiin, etenkin välipohjiin ja seinien väleihin. Muun muassa kangasmetsissä, peltojen laidoilla ja puutarhoissa viihtyvät metsähiiret viettävät kesäkaudet ulkosalla, mutta syksyllä ne hakeutuvat ihmisasumusten tuntumaan. Joinain vuosina tuntuu tapahtuvat suoranainen ryntäys sekä ulko- että asuinrakennuksiin.
Entisaikaan vilja oli elinehto, joka katsottiin usein talon arvokkaimmaksi omaisuudeksi. Ei siis ihme, että sitä oli tarve suojella monin tavoin niin ympäristön tai sään haittavaikutuksilta, varkailta kuin pieniltä tuhoeläimiltäkin.
Aitat rakennettiin usein erityisen jalkarakenteen päälle, jotta ne pysyivät riittävän kuivina. Jalkarakenne eristi aitan maanpinnan kosteudesta ja ilma pääsi kiertämään lattian alitse myös lumiseen aikaan. Jalkarakenne esti samalla pieniä vahinkoeläimiä pääsemästä satoa verottamaan.
Tuhoeläinten torjunta näkyi paikoin myös aittojen oviin tehtyinä kissan kulkuaukkoina, joka sahattiin oven alakulmaan tai alas keskelle. Kissat kun toimivat taloissa hiirtenpyytäjiä ja siten viljasadon turvaajia. Hiirikissat eli rotastajat kulkivat puolivilleinä ja toteuttivat saalistusviettiään.
Kissa lienee ollut entisaikana tehokkain tuhoeläinten torjuja, mutta myös erilaisia loukkuja ja pyydyksiä viriteltiin. Hiirien pyydystäminen loukulla on melko helppoa, koska ne ovat luonnostaan uteliaita ja niitä kiinnostaa kaikki uusi. Kerran pelastuttuaankin hiiri saattaa palata samalle pyydykselle uudelleen.
Erilaisten sadinviritysten joukossa tyypillisimpiä käytettyjä hiirenloukkuja oli suuri, kehikonkaltainen, puusta valmistettu sadin. Siinä painava puukansi viritettiin yläasentoon ja sen alle laitettiin syötti. Hiiren tarttuessa syöttiin se laukaisi samalla ansan, ja puukansi putosi sen päälle.
Rautalangan yleistyessä taloissa alettiin valmistaa myös muun muassa sellaisia satimia, jotka lauetessaan jättivät hiiret vyötäröstään kuristuksiin. Nykyäänkin tavanomaisia jousiviritteisiä hiirenloukkuja kehiteltiin, otettiin teolliseen valmistukseen ja tuli markkinoille useampia 1800-luvun loppupuolelta lähtien.
