Helppoa kuin heinänteko? Viikatteella se käy kuin leikki!
Heinänteko oli Suomessa maatalousyhteiskunnan aikaan maatalojen työnkierrossa yksi vuoden tärkeimmistä tapahtumista. Sen vuoksi sitä kohdeltiin kaikella kunnioituksella ja sopivalla hartaudella. Heinätöitä varten naiset pukeutuivat puhtaisiin, usein kokovalkoisiin asuihin ja miehetkin yleensä vähintään valkoiseen paitaan. Heinätyötä pidettiin sen verran arvokkaana työnä, että tavallista juhlallisempi pukeutuminen koettiin tarpeelliseksi.
Monissa eurooppalaisissa kielissä heinäkuulla on keisarillinen kaiku Julius Caesarin vuoksi, mutta suomeksi heinäkuun otaksutaan saaneen nimensä paljon käytännönläheisimmistä syistä: silloin oli hyvä erityisen aika heinätöille. Ei olekaan ihme, että sanonta ”hyvän sään aikana” juontaa juurensa juuri heinätöihin ja heinäkuun suotuisiin sääolosuhteisiin. Oli ratkaisevan tärkeää, että heinä saatiin korjattua talteen niityiltä ja pelloilta keskikesän poutapäivinä, sillä niitetty heinä pilaantui ja mätäni sateella. Heinätyöt täytyi siis kirjaimellisesti suorittaa hyvän sään aikana. Kesällä kerätyllä heinällä taattiin karjan sisäruokintakaudella eläinten rehun saanti. Tämä taas turvasi elintärkeän lannan saannin peltojen lannoitukseen seuraavalle kasvukaudelle.
Heinätyöt aloitettiin aamutuimaan niittämällä heinä viikatteilla. Työ oli raskasta, joten se jätettiin perinteisesti miehille, kun taas naisten vastuulla oli niitetyn heinän haravointi kokoon kuivatusta varten. Jotkut riuskat emännät kuitenkin osallistuivat myös niittotalkoisiin.
Kuukauden esineeksi valikoitunut viikate olikin yksi tärkeimmistä heinänteossa käytössä olleista työkaluista. Keskiajalla Euroopassa syntynyt viikate on sukua pienemmälle sirpille ja sen erottaa ”pikkuveljestään” pitempi varsi ja terä. Viikatetta käytettiin aluksi heinän, mutta myöhemmin myös viljan niittämiseen. Esikristillisellä ajalla Suomessa myös haudattiin viikatteita vainajien mukana, muitten työkalujen ja tarve-esineiden ohella. Viikatteita on sekä väärävartisia että pitkävartisia, joita molempia pääsee ihastelemaan Suomen maatalousmuseo Saran Ennen koneita –näyttelyssä.
Keskiajalla tai hieman sen jälkeen länsisuomalaisen viikatteen terää pidennettiin ja vartta muotoiltiin polvekkaaksi aiemmin käytössä olleeseen malliin verrattuna. Syntyi väärävarsiviikate. Väärävarsiviikatteella lyötiin vuorotellen kummallekin sivulle, ja viikate käännettiin vauhdissa pään yläpuolella. Kahdeksikon muotoisen liikeradan ansiosta niittotapa oli tehokas ja näyttävä. Väärävarsiviikatetta käytettiin laajasti vielä 1800-luvulla lähes koko Suomessa, kunnes pitkävarsiviikate syrjäytti sen vähitellen. Väärävarsiviikate säilyi pisimpään käytössä Suomessa ja Alpeilla, eli Euroopan maatalouden reliktialueilla.
Pitkävarsiviikate oli Euroopassa laajalle levinnyt viikatetyyppi, joka vakiintui Suomessa 1800-luvulla, kun kylvöheinän yleistyminen vaati tehokkaampia leikkuuvälineitä. Pitkävarsiviikatteella niitettiin vain yhteen suuntaan ‒ oikealta vasemmalle. Pitkävarsiviikatteen varsi on suora ja pidempi kuin muissa viikatteissa, mutta terä usein lyhyempi. Kuvan pitkävartisessa viikatteessa on kaksi kädensijaa, varren päässä ja hieman ennen keskikohtaa.
Niin rankkaa, hektistä ja aikaa vievää työtä kuin heinätyöt ja erityisesti viikatteella niittäminen olivatkaan, heinäväki muisti kuitenkin pitää työn lomassa taukoja ja nauttia virvokkeita. Muistakaamme mekin kesken kesäkiireittemme välillä ripustaa nykyajan viikatteet ‒ mitä ne sitten ovatkaan itse kullekin ‒ ja rentoutua!
