Härkäpapu – uuden tulemisen kokenut vanha viljelykasvi
Härkis, härkäpapusuikale, härkäpapurouhe, härkäpapupihvit, härkäpapugranola… Viimeisten vuosien aikana kauppoihin on ilmestynyt paljon erilaisia härkäpavusta valmistettuja tuotteita ja härkäpapua löytyy myös muista kasviproteiinivalmisteista kuten Nyhtökaurasta. Proteiinipitoisuutensa ja muun ravintokoostumuksensa ansiosta härkäpavusta on valmistettu paljon etenkin sellaisia tuotteita, joita markkinoidaan vaihtoehdoksi jauhelihalle tai muuten lihalle. Moni saattoi näitä tuotteita nähdessään ajatella, että härkäpapu on kokonaan uusi kasvi tai tuontiraaka-aine. Kyse on kuitenkin yhdestä maailman vanhimmista viljelykasveista, ja Suomessakin härkäpapua on viljelty sekä käytetty ravinnoksi jo 600–700-luvuilta lähtien.
Härkäpavun viljely alkoi todennäköisesti Lähi-idän alueella vähintään 4 000 vuotta sitten. Rautakaudella härkäpavun viljely levisi eteläiseen Eurooppaan ja sieltä edelleen Keski- ja Pohjois-Eurooppaan. Härkäpapu oli osa antiikin ajan ruokavaliota – antiikin Roomassa oli jopa erityinen pavunjumala, jonka kunniaksi järjestettiin härkäpapujuhlia.
Härkäpapu kestää hyvin kylmää, jopa pientä pakkasta, ja sopii siten hyvin viljeltäväksi Suomen pohjoisessa ilmastossa. Suomessa härkäpapua viljeltiin keskiajalla ja myöhempinä vuosisatoina ainakin Etelä- ja Lounais-Suomessa, Hämeessä, Savossa ja Karjalassa. Karjalassa härkäpavun viljely omaksuttiin muita alueita myöhemmin, mutta viljely jatkui siellä pisimpään kaikista Pohjoismaista, 1900-luvun puolelle saakka. Keskiajalla härkäpapua saatettiin eteläisissä osissa viljellä toiseksi eniten ohran ja rukiin jälkeen.
Härkäpapu on tunnettu myös nimillä pelto-, hevos-, silpo ja talonpoikaispapu ja Hämeessä sitä on kutsuttu ristaksi.
Puuroihin ja keittoihin
Härkäpapu lukeutui yhdessä herneen, nauriksen ja kaalin kanssa yleisimpiin kasviksiin siihen asti, kunnes peruna yleistyi 1800-luvulla. Härkäpapu kuten myös herne säilöttiin kuivaamalla, ja ruoanvalmistusta varten kuivatut pavut piti ensin liottaa vedessä.
Härkäpapuja laitettiin erilaisiin puuroihin ja keittoihin, jotka olivat yleisimmät ruoat Suomessa vuosisatojen ajan. Keskiajalla nykyistä ruokaisampien puurojen valmistuksessa ei käytetty vain viljoja vaan myös papuja, herneitä, nauriita, kaalia sekä mausteena muun muassa marjoja, lihaa ja kalaa. Raja puuron, keiton ja padan välillä oli usein häilyvä.
Papurokka keitettiin härkäpavuista, ja Karjalassa puolestaan tehtiin piranaa, joka oli herneistä tai pavuista, juurikasveista ja sianlihasta koostuvaa, ohrajauhoilla suurustettua puuroa, joka haudutettiin uunissa.
Härkäpapu nykypäivänä
Nykyään noin 90 % Suomessa viljeltävästä härkäpavusta käytetään eläinten, pääasiassa nautojen ja sikojen, rehuksi. 2000-luvulla härkäpapua viljellään pääasiassa Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla, jonkin verran myös Hämeessä, Pirkanmaalla ja Kaakkois-Suomessa. Viljelyssä härkäpapu on hyväksi maaperälle: palkokasvina se sitoo ilmasta typpeä ja sen vahvat juuret muokkaavat maaperää parantaen maan kasvukuntoa.
