Elokoneet tulevat
Leikkuupuimuri oli ensin
Kun Obed Hussey ja Cyrus McCormick kehittelivät elonleikkuukoneitaan yhä paremmiksi 1830-luvulla, Hiram Moore-nimisellä keksijällä oli visio vielä pidemmälle: hän patentoi leikkuupuimurin vuonna 1836. Vertailun vuoksi ensimmäinen niittokone patentoitiin vasta vuonna 1851. Mooren kone leikkasi, pui ja seuloi viljan. Aluksi Moorella oli suuria teknisiä ongelmia, tekniikka ei vielä ollut riittävän kehittynyttä, että olisi voitu rakentaa toimiva ja käytössä kestävä leikkuupuimuri.
Tuttuun tapaansa Cyrus McCormick huomasi uuden laitteen mahdollisuudet ja alkoi valmistaa vastaavaa laitetta. Tämä johti Mooren ja McCormickin patenttikiistoihin, jotka jatkuivat vuosia.
Moore jatkoi sitkeästi puimurinsa kehittämistä muutamien tukijoidensa avustuksella. Tekniset vaikeudet pakottivat rakentamaan puimurin melko suureksi ja raskaaksi, joka teki siitä myös kalliin ja vaikeasti käytettävän. Hevosia puimuria vetämään tarvittiin 20 kappaletta. Mooren kehitelmät soveltuivat vain laajoille ja tasaisille viljelyksille varakkaiden viljelijöiden käyttöön.
Luovuttava elonleikkuukone keksitään
Walter A. Wood tuo markkinoille luovuttava elonleikkuukoneen vuonna 1868. Tämä ”Wood Self-Rake” oli puurunkoinen lavalla ja sormiterällä varustettu elonleikkuukone, johon oli liitetty tyhjennysharava. Koneen kuljettaja käytti haravaa vivun avulla. Kilpailijat alkoivat heti kehitellä omia ratkaisujaan ja Charles B. Whittington patentoi sitovan elonleikkuukoneen jo vuonna 1871.
Kehityksen myötä siirryttiin kokometallisiin koneisiin ja haravakoneisto kehittyi säädettäväjakoiseksi, toisin sanoen neljä haravaa pyörivät leikkuupöydän yllä kaataen viljan pöydälle. Aseteltava, joko 3. tai 4. harava, siirti pöydälle kertyneen viljan kasaan koneen sivulle. Tässä muodossa ensimmäiset luovuttavat elonleikkuukoneet saapuivat Suomenkin pelloille 1900-luvun alussa.
Sitoviakin leikkuukoneita tuli käyttöön Suomessa 1800-luvun lopulta alkaen, mutta ne jäivät kuitenkin vähemmistöön elonleikkuuseen käytetyissä koneissa. Sitojakoneet olivat kalliimpia hankkia kuin luovuttavat koneet. Sitojat olivat myös paljon monimutkaisempia käyttää ja huoltaa: niissä saattoi olla 250 voitelukohdetta, jotka täytyi voidella 4 tunnin välein. Sitojakoneilla oli myös taipumus mennä helposti rikki. Pohjanmaalla ruotsalaisvalmisteinen Herkules-sitoja loi käsitteen ”rekkules”- mekaanisesti epäluotettava laite.
Pietarsaaren Konepaja kunnostautui niittokoneiden valmistajana jo 1800-luvun lopulla kopioiden amerikkalaisia koneita. 1900-luvun alkuvuosina tehtaalla päätettiin valmistaa myös luovuttava elokone – jälleen amerikkalaisia esikuvia mukaillen. Monien vaikeuksien jälkeen tuotanto saatiin käyntiin 1920-luvulla ja viimeiset PK-elokoneet myytiin 1960-luvun alussa. Tuolloin leikkuupuimuri oli syrjäyttänyt niin sitojat kuin luovuttavat koneetkin. Sitovia elokoneita Suomessa ei koskaan valmistettu, ruotsalaisten valmistajien kilpailu arvioitiin ylivoimaiseksi eikä sitojakone oikein soveltunutkaan kovin hyvin täkäläisiin oloihin.
Luovuttavia elokoneita käytettiin joillain tiloilla aina 1960-luvulle asti. Leikkuupuimurien yleistyminen jätti elokoneet toimettomiksi, kun puimuri pui viljan säiliöön eikä lyhteitä enää tehty, saatikka puitu niitä puimakoneella. Käsin leikkaamiseen verrattuna luovuttava elokone teki kymmenen miehen työn, leikkuupuimuri kahden-kolmen kymmenen.
Blogitekstin kirjoitti Juha Hirvilammi, joka toimii museon kokoelmapäällikkönä.
