Ennen koneita -näyttelyn saunaan liittyviä entisajan maalaistalon töitä esittelevällä osastolla voi nähdä erilaisia pellavan käsittelyn työvälineitä. Entisajan suomalaisille sauna kun oli pesupaikan ohella tila, jossa muun muassa työstettiin pellavakuituja eteenpäin kehräämistä varten. Pellavan merkityksestä tekstiilikuituna ja osana omavaraista elämäntyyliä ei ole rajallisen tilan vuoksi mahdollista kertoa kovin seikkaperäisesti näyttelytilassa, mutta onneksi museon Tarinatiinu-blogissa tilaa riittää. Tutustutaan siis lähestyvän laskiaisen kunniaksi kyseisen juhlan tähteen, eli pellavaan.

Arvostettu tekstiili
Pellavaan liitettyjä ominaisuuksia ovat muun muassa laadukkuus, ylellisyys, kalleus, kestävyys, hengittävyys ja likaa hylkivyys. Pellava sopii sekä juhlaan että arkeen ja se voidaan nykypäivänä mieltää jopa luksukseksi. Mielleyhtymät kalleudesta ja hienoudesta ovat pellavatekstiilien havaittavissa olevien ominaisuuksien ohella mitä todennäköisimmin liitoksissa siihen, että pellavan viljely ja työstäminen kasvista langaksi on ollut työlästä ja monivaiheista. Pellavan työstämisen vaiheisiin voi tutustua tarkemmin Pellavatalkoissa-Tarinatiinun kautta.

Pellavaa on Suomessa viljelty pronssikaudelta lähtien. Pellavanviljely oli huipussaan 1700-luvulla, jolloin pellavasta tuli tärkeä vientituote ja veronmaksuväline. Pellavatekstiilit olivat suosittuja ja niihin liittyvä kotiteollisuus eli kultakauttaan.

Käsintehtyjen pellavatekstiilien kysyntä romahti 1800-luvulla puuvillan, villan ja teollisten kutomakoneiden myötä. Puuvillan yleistymisestä huolimatta tavallinen kansa valmisti vaatteensa pääasiassa pellavasta ja villasta vielä 1900-luvun alussa. Tuontipuuvilla ja keinokuidut saivat pellavanviljelyn vähenemään rajusti 1900-luvun alkupuolella. Sota- ja pula-aika elvyttivät pellavan kotiviljelyn hetkellisesti, mutta nykypäivänä sekä viljely- että pellavakankaiden valmistustaito on suurimmalta osalta suomalaisia unohtunut.

Pellava näkyy sanastossamme
Vaikka pellavatekstiilit ovat nykyään monessa kotitaloudessa vähemmän yleisiä ja arkisia kuin esimerkiksi puuvillaiset, pellava on läsnä arjessa muun muassa sanastossamme. Puhutaan esimerkiksi liinavaatteista. Liina on synonyymi pellavalle, ja liinavaatteiden nimitys juontaa juurensa siitä, että nämä tekstiilit valmistettiin alun perin pellavasta. Pellavan läsnäolo näkyy samalla tavalla esimerkiksi englannin- ja ruotsinkielessä; Englannin linen ja ruotsin linne tarkoittavat sekä pellavaa että liinavaatteita.

Myös ilmaisu ”uudenkarhea” juontaa juurensa pellavaisista vaatteista. Vasta ommeltu, uusi pellavapaita oli nimittäin kirjaimellisesti karhea. Sen vuoksi uudet pellavapaidat annettiin aluksi palkollisten käyttöön pehmitettäviksi. Isäntäväki puki paidat päälleen, kun kangas oli käytön myötä pehmennyt mukavammaksi.

Puhtaan pellavalangan vaaleus on vertautunut myös hiusten väriin. Vaaleahiuksista lasta voidaan nykyäänkin kutsua pellavapääksi ja liinakko tarkoittaa vaaleajouhista hevosta.

Syksyn pellavatalkoissa tylsä työ muuttui hauskaksi kisailuksi
Pellavan loukutus ja lihtaaminen olivat tomuista ja raskasta työtä. Pellavan käsittely ja työstäminen langaksi ja tekstiileiksi oli naisten työtä, mutta raskaaseen loukuttamiseen osallistuivat Länsi-Suomessa myös miehet.

Yksitoikkoinen, likainen ja raskas työ muuttui mukavammaksi, kun työtä tehtiin joukolla. Riihellä tai saunalla järjestetyissä pellavatalkoissa otettiin ajankuluksi nopeuskilpailuja. Työtä tehtiin pareittain, jolloin voitiin kisata siitä, mikä työpari loukutti ja lihtasi ripeimmin. Talkooväkeä kestittiin, ja työn lomassa oli tavallista vitsailla ja jakaa uudet juorut. Iltapimeään jatkuvissa talkoissa kerrottiin viihdykkeeksi kummitustarinoita. Talkoot saattoivat myös olla kylän nuorisolle hyvä tilaisuus tutustua vastakkaiseen sukupuoleen ja tehdä muihin vaikutus nokkeluudellaan ja ripeydellään.

Laskiaisena toivottiin hyvää pellavankasvua tulevalle vuodelle
Pellava oli vahvasti läsnä entisajan laskiaisen vietossa. Maalaistalossa talvi oli puhdetöiden, eli sisätiloissa suoritettavien käsitöiden aikaa. Naisten talvikauden puhdetyöt alkoivat lankojen kehruulla, josta siirryttiin kankaiden kutomiseen ja lopulta valmiiden tekstiilien ompeluun. Laskiaisen merkitsi ajankohtaa, jolloin kehrääminen lopetettiin ja oli aika ryhtyä työstämään lankaa tekstiileiksi. Laskiaisesta lähtien valon määrä lisääntyi, joten se tarjosi luontevan kiintopisteen siirtyä enemmän valoa vaativaan kudontatyöhön kangaspuiden ääreen. Laskiaisen aikana ei saanut kehrätä, sillä se olisi tuonut huonoa onnea taloon ja karjalle.

Laskiaisena tehtiin taikoja, joilla toivottiin hyvää pellavankasvua tulevalle vuodelle. Naiset antoivat hiustensa olla auki ja sukivat hiuksiaan, jotta pellava olisi kasvanut hyvin. Rikkakasvit pidettiin poissa pellavapellosta lakaisemalla lattiaa ja viemällä roskat kauas. Kelkkamäessä huudettiin ”Pitkiä pellavia” ja yritettiin saada kelkka liukumaan mahdollisimman pitkälle. Mitä pidemmälle kelkka liukui, sen pidemmiksi pellavien uskottiin kasvavan. Jos kelkka kaatui, se ennusti pellavien menevän lakoon.

Pellavan kehrääminen ja kudonta elinkeinona

Entisajan maaseudulla pitäjissä toimi jonkin verran ammattikäsityöläisiä, kuten suutareita, seppiä ja räätäleitä. Pellavanviljelyn yleistymisen ja pellavatekstiilien suosion myötä pellavankutojan eli kankurin ammatti yleistyi 1700-luvulla. Pellavankutojat osasivat ammattikäsityöläisinä käyttää suurikokoisia kangaspuita ja työstää pellavasta erityisen hienoja kangaslaatuja. 1700-luvulla pellavankutojat olivat tavallisesti miespuolisia. Teollisen kankaanvalmistuksen myötä kankurin ammatti naisvaltaistui.

1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla langan kehrääminen oli keskeinen sivuelinkeino monelle maaseudun naiselle. Yleensä talon oma väki huolehti lankojen kehräämisestä, mutta kehruutyö saatettiin myös teettää muualla, esimerkiksi mäkitupien naisväellä. Myös talojen saunoissa ja nurkissa asuvien, maaseudun tilapäistyövoimana toimivien köyhien vaimot saattoivat kehrätä talolle vastikkeeksi ylläpidostaan. Kehrääminen olikin omaa viljelysmaata omistamattomalle, vähävaraiselle maaseudun väestölle keskeinen työtehtävä talviaikana, jolloin viljelyyn liittyviä kausitöitä ei ollut tarjolla.

Villa- ja pellavalankaa voitiin kehrätä myös myytäväksi kaupunkien kutomaliikkeiden tarpeisiin. Kehräämisestä saadut ansiotulot olivat kuitenkin niin niukkoja, että yksinään kehräämällä oli vaikea rikastua, saati elättää itseään. (Virrankoski s. 179-181)

Kirjoittaja Riikka Soininen työskentelee Sarka-museossa museolehtorin sijaisena ja pukisi päälleen mieluummin pellavapaidan kuin silkkipaidan.

Kirjallisuutta:
Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri. SKS 1979.
Vilkuna, Kustaa: Työ ja ilonpito. Otava 1946.
Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto. Otava 2002.
Virrankoski, Pentti: Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865–1944. SHS 1994.

• Ennen koneita
• kansanperinne
• laskiainen
• näyttelyyn ja syvemmälle
• pellava
• tarinatiinu
• tekstiilit