01/2005 Aisakello

”Aisakello helkkää
loistaa tähdet, kuu.
Riemua on pelkkää
hymyyn käypi suu.”
Laulusta Joulukirkkoon, san. Immi Hellén v.1898

Aisakello kiinnitettiin reen aisoihin. Se kilahtelu toimi merkkinä muille tiellä kulkijoille pimeinä talvi-iltoina ja ilona matkustajille. Lisäksi aisakello on toiminut myös hevosen ja matkalaisten turvana, petoeläimet nimittäin pelkäävät kellon kalkattavaa ääntä.

Kansanomaisena taitona pronssin- eli vaskenvalanta säilyi lähes 1900-luvun puoliväliin saakka. Maalaisvalannan viimeinen suuri kukoistuskausi osui 1800-luvun jälkipuoliskolle. Tuolloin suosittuja olivat nimenomaan erilaiset hevosen helyt, kulkuset ja tiu’ut. Kysyntä alkoi loppua 1930-luvulla polkupyörien ja autojen yleistymisen myötä.

Vaskurit saivat usein myrrysmiehen maineen. He osasivat sellaista mitä muut eivät taitaneet. Heidän ajateltiin valavan vaikkapa rahaa tai seurustelevan salaperäisen Turrin kanssa, joka söi reikiä huonon valurin töihin.

Kuvan 11 cm korkea, pronssinen aisakello on peräisin metsä- ja karjatilalta Alastaron Lauroisista.

Lähteet:
Kustaa Vilkuna: Isien työ. 2000, 12. painos